Puolustuksen puheenvuoro

"Tämän kaupungin ilmapiiri tarttuu, mutta kun mä palaan Helsinkiin, mä olen taas luonnonlapsi ja vältän kuluttamista. Ihan totta." Äidin ilme oli epäuskoinen, sillä puristin juuri rintaani vasten uusia valtavia kuulokkeita, jotka olin saanut "oppaanpalkkana" Hong Kongissa vierailevilta vanhemmiltani. Uuden tavaran muovilta tuoksuva, rahiseva lämpö kutitti mielen pohjia.

Olenko jo maininnut, että Hong Kong on hyvin kulutuskeskeinen kaupunki? ("Olet!" kiljuvat lukijajoukkoni.) Kahdeksassa kuukaudessa sellainen tarttuu, ja ihminen joka ei ole koskaan hirveästi välittänyt shopata (paitsi ehkä sarjakuvia), huomaa täyttävänsä kassinsa ja huoneensa tavaralla vain koska "oli huono fiilis ja ostamisesta tulee parempi olo". En väitä, että nurkat olisivat täynnä varsinaista roinaa, mutta kenkien ja vaatteiden osteleminen tässä määrin on minulle uutta. Puhumattakaan kaikista korvakoruista. Ja kevytlimsasta. Ja mainitsinko jo kengistä? Osasyynä ehkä on puhdas tilannekohtaisuus: kun lähtee toiselle puolelle maailmaa vajaaksi vuodeksi, on uusia vaatteita ostettava koska mukaan ei alunperin mahdu kovin paljon. (Ja tietysti täällä on shopattava koska "sitten kellään muulla ei kotona ole tällaisia vaatteita!")

Ajankohtaisempi asia lienee, että perheeni oli käymässä Hong Kongissa viime viikolla ja lähti tiistaina takaisin. Kaikki meni yllättäen todella hyvin, vaikka Suurelle Buddhalle jonotettiinkin lauantaina kaksi tuntia, ja muutenkin väkijoukkojen paljous (johon itse olen jo näemmä tottunut vähän liikaakin) näytti ahdistavan osaa kotiväestä. Maanantaina ja joinakin iltoina oli pakko opiskellakin tenttejä varten, joten uskoin perheeni Lonely Planetin hellään huomaan. Maanantaina oli vuorossa Ocean Park: vuoristoratoja ja pandoja, jotka näyttivät äidistä sympaattisilta.

Kaiken kaikkiaan vierailu oli mielestäni onnistunut (jopa vuokraamani huoneisto oli lopulta oikein hyvä). Koko kevään jatkuneet kireät tunnelmat olivat toistaiseksi unohdetut  - manööveri joka muistutti hieman Francon jälkeistä Espanjaa jossa sosiaalisen ja polittiisen toimintakysyn takaamiseksi suuri osa diktatuurin aikaisista tapahtumista "unohdettiin". Saa nähdä miten tästä jatketaan, mutta niin kauan kuin itse olen turvassa Aasiassa, annan asian olla ja nautin omasta henkilökohtaisesta Movidastani.

Seuraavaksi: kuvia! (Hupailua Madame Tussaud´sin Hong Kongin kabinetissa)

Tiesimme aina että Sampo pääsisi vielä pitkälle.

"What shall we do tonight, Brain?"

Äiti kohtaa suuren rakkautensa.

"Tästä vasemmalle? Puu-8?"

Lapplaiset (ja Juutilainen) vierailevat kampuksella.

Jouto-lapsi on muikea.

Kaapelivaunussa. Fleur tuli kanssamme Lantaulle. 

Äiti ja Suuri Buddha

Paratiisisaaria ja sosiaalista eristäytymistä

"I hope I do not sound too negative, but if I hear someone ask one more time where we come from and why are we here, I swear to God I am going to do something violent I will later regret." Matkaseurueeni naurahti hermostuneesti ja nyökkäili ystävällisesti kylänraitilta vilkutteleville taksikuskeille. Olimme olleet Indonesiassa tuskin kahta viikkoa kun mörökölligeenini saivat minusta lopulta yliotteen: kaipasin takaisin ylikansoitettuun, sosiaalisesti estyneeseen Hong Kongiini - tuohon kaupunkiin jossa ihmiset tulevat kyllä tarvittaessa auttamaan, mutta jossa kaikki pitävät fyysisen etäisyyden, eivätkä kysy nimeäsi. Koska ketään ei kiinnosta mistä tulet! Ja miksi pitäisi?

Indonesiaan lähtö oli spontaanein matkani ikinä - aikaa matkaideasta lentokoneeseen oli reilu viikko, matkarinkkani painoi hädin tuskin seitsemän kiloa, ja kerrankin lähdin matkaan ilman Lonely Planetia ja kumppaneita - käytännöllisesti katsoen lähes alasti siis. Nippa nappa tunsin edes matkaseuraani: Coriana oli samalla antropologian kurssilla, mutta Narin olin tavannut vain kerran. Muodostimme visuaalisesti dynaamisen kolmikon: The Tall One, The Small One and The Big One.

Me kolme ja Kivileijona: Borobutur, Jaava

Kuten uskolliset lukijani mahdollisesti muistavat, edelliset kolme matkaani Aasiassa olivat pääosin sooloreissuja, joskin niiden tavoite oli tavata täällä tilapäisesti asuvia suomalaiskavereitani (joista olen tällä hetkellä ainoa täällä yhä viipyvä). Tällä kertaa matkustin hyvinkin tiiviissä tiimissä, johon liittyi vielä enemmän tai vähemmän aktiivisesti tanskalainen ystäväni Nina, jonka tapasin viime vuonna Hong Kongissa. Kansainvälinen (tanskalais-hollantilais-suomalais-amerikkalaiskorelainen-) nelikkomme oli valmis. Eri kansallisuuksien selitys joka toiselle (en liioittele) vastaantulijalle joka sitä tahtoi tietää oli aluksi hupaisaa, mutta loppureissusta en halunnut pysähtyä juttelemaan siitä enää kenenkään kanssa.

Saavuimme Jakartaan torstai-iltana ja jatkoimme sieltä matkaa perjantaiaamuna junalla Surabaniin, ja sieltä yön yli bussilla Balille. Viivyimme kaksi yötä hyvin turistisessa Kutassa, jossa oli hienot aallot ja kokeilin surffausta. En ole siinäkään luonnonlahjakkuus.

"Onko neiti kenties turisti?"

Kutassa yhytimme Ninan (mikä tasoitti ryhmädynamiikkaa mukavammaksi) ja jatkoimme matkaa pienelle Nusa Lembaguen paratiisisaarelle lähellä Balia. Viivyimme siellä vain yhden yön, mutta nuo kaksi päivää olivat ehkä suosikkejani koko matkalla: ajelimme skoottereilla ympäri saarta, uimme, snorklasimme ja söimme hyvin. Tunsin itseni Lisbeth Salanderin ja prätkähiiren risteytykseksi pienen vaaleanpunaisen skootterin selässä, ja aloin jo suunnitella moottoripyöräkortin ajoa (kummieno, valmistaudu antamaan informaatiota...).

Aaltoja!

Nusa Lembaguesta lähdimme kalastajaveneellä takaisin Balille: seuraava kohde oli kaupunki nimeltä Ubud. Jälleen erittäin turismin ympärille rakennettu paikka, jossa viivyimme jälleen yhden yön. Kävimme katsomassa balilaisen tanssiesityksen, joka olisi ollut hieno jos kaikki katsomon turistit eivät olisi jatkuvasti räpsineet kuvia kesken esityksen. Ubudista suuntasimme Kintamanin kylään itäisellä Balilla - tarkoituksena oli kiivetä Batur-vuorelle katsomaan auringonnousua. Mutta valitettavasti patikoituamme toista tuntia ylämäkeen pilkkopimeässä, löysimme itsemme vuoren laelta sumun keskeltä. Onneksi oli sentään apinoita seurana:

Laatuaikaa yksinhuoltajaperheessä

Coriana ja Nari matkustavat. Kokeilimme laskujemme mukaan lähes kaikkia eteentulleita matkustusmuotoja, paitsi hevosta. 

Jaavalainen Starbucks

Posetusta temppelinrauniolla

Kintamanin ympäristö oli kuitenkin todella kaunista vuoristo- ja järvimaisemaa, joten turha ei reissumme suinkaan ollut. Palasimme alas Dempasariin ja sieltä yöbussilla Jaavalle Johgiakartan (tai Yohgyakartan) kaupunkiin, jossa Nina asui toistaiseksi kenttätyönsä ajan. Viivyimme mukavassa hostellissamme kaksi yötä, tutustuimme muihin reppureissaajiin ja kävimme jopa laulamassa karaokea (Indonesialainen konsepti on hyvin samankaltainen kuin muutkin aasialaiset karaokepaikat: iso huoneisiin jaettu kompleksi). Ääneni palasi vasta seuraavana päivänä, muisti sentään ei mennyt vaikka paikalliset tuttavat tarjosivat indonesialaista viinaa rohkaisuryypyksi.

Joghyakartasta lähdimme edullisella junalla Jakartaan ehtiäksemme maanantai-aamun lennolle takaisin Hong Kongiin. Valitettavasti kaikki paikkaliput oli myyty, ja istuimme 12 tuntia puulaatikolla, rikkinäisen ikkunan vieressä. Vähältä piti, ettemme myöhästyneet lennoltakin, koska juna oli kolme tuntia myöhässä. Saapuessamme Jakartaan punertava täysikuu valaisi aseman viereisiä hökkelirakennelmia palmuineen ja kaikki näytti epätodelliselta ja kauniita. Olin kuitenkin niin väsynyt, että epätodellinen tunne saattoi johtua unenpuutteen rohkaisemasta eksotismista.

Turha ei ollut reissumme: puhumme edelleen toisillemme ja nyt on sekin kolkka Aasiaa nähty. Voin rauhallisin mielin lähteä kolmen viikon päästä Pekingiin, jossa todennäköisesti ketään ei kiinnosta sielläkään mistä tulen. Got to love the Chinese.

Kuinka saat ystäviä ja vaikutusvaltaa

Maailmassa jossa ihmiset viettävät huolestuttavan paljon aikaa tv:n ääressä, yhteisten tv-mieltymysten tuomaa yhteenkuuluvuutta ei pidä väheksyä. Olen toki aina tiennyt, että ihmisen neljään yleisesti tunnustettuu viehättävyysaspektiin kuuluu älyn, huumorin ja ulkonäön ohella kyky ymmärtää Monty Pythonia, mutta vasta joutuessani todella etsimään uusia ystäviä kokopäivätyönä täällä Hong Kongissa, olen tajunnut miten totta se on. Eräät parhaista ystävistäni täällä sain keskustelun alkuun mainitsemalla pitäväni Big Bang Theorysta (suomennettu joskus "Rillit huurussa" - jostain käsittämättömästä syystä...). Parhaan kaverini tunnistin hänen nauraessaan Pikku Britannia-heitolleni (niin, no, saatatte arvata mille) - useat ihmiset eivät tunnu jostain syystä pitävän sarjan astetta vulgaarimmasta huumorista.

Todennäköisesti syynä tv-sarjojen yhdistävyyteen on jonkinlainen sisäpiiri-tunne joka luo me-hengen: koska enää ei ole "koko kansan seuraamia" tv-sarjoja (paitsi ehkä Tanssii tätien kanssa), suosituillakin sarjoilla on vain rajallinen katsojamäärä. Tästä seuraa että sarjan fanit muodostavat jonkinlaisen piirin, ymmärtävät toistensa sitaatteja ja puolinaisia viittauksia. Puhumattakaan siitä, että mielenkiinnon kohteet ja huumori kohtaavat ainakin hieman. Sama tietysti pätee useisiin elokuviin ja kirjoihin.

Miksi tämä tuli mieleeni tänään? Ensi viikolla on lähtö Indonesiaan. Matka tuli melko yllättäen, sillä kaverini samalta antropologian kurssilta oli lähdössä ystävänsä kanssa ja sattui kysymään olisinko kiinnostunut. Mikä ettei, vastasin. Arvosanat tuleva joka tapauksessa olemaan kehnoja tältä lukukaudelta, yksi viikko sinne tai tänne ei niitä hetkauta... Joten tänään tapasin toisen matkakumppaneistani ensimmäisen kerran. Nari on Arizonasta, ja vaikuttaa ihan mukavalta. Aluksi keskustelu oli vähän jähmeää, mutta sitten jotain kiertotietä satuin mainitsemaan pitäväni hirveästi Battlestar Galacticasta. Ja kas! Äkkiä meillä olikin hirvesti puhuttavaa ja keskustelu jatkui luontevampana.

Lapset. Jos haluatte ystäviä ja vaikutusvalta, katsokaa televisiota. Mutta katsokaa sitä yhdessä. Sarjat ovat kuin alkoholi: yksinäinen suurkulutus on surullista, hyvin valittu kohtuukäyttö -  erityisesti hyvässä seurassa - suositeltavaa.

"- ja balalaikka soi!"

Kaikki hauska loppuu aikanaan. Kuten myös kaikki vähemmän hauska. Itse asiassa, kun tutkijat kiistelevät edelleen äärettömyyden olemassaolosta, voi aika luottavaisesti todeta että rakkaalla pallollamme KAIKKI loppuu aikanaan. Omalla vaihtovuodellani alkoi juuri lähtölaskenta, kun Suomesta tuli hartaasti odotettu puhelinsoitto: ensi kesäksi irtosi töitä kaupungilta Helsinki helppinä! (Niille jotka eivät konseptia tunne, niin melko kamaliin vihreisiin liiveihin puetut turistioppaat partioivat keskustassa pareittain ja neuvovat turisteja "ensiavuksi"). Haastattelija sanoi suoraan, että kiinantaitoni on suurin valttikorttini, mutta valitettavasti he eivät voi testata sitä koska eivät itse puhu kieltä... Pitää alkaa siis treenata tosissaan. 

Ra-Ra-Raputin, Oguo de nywang de airen...

Työpaikan kunniaksi lähdimme kämppikseni Kathyn kanssa kampusbaariin yksille, ja matkalla kohtasin lähes aavemaisen etiäisen: United Collegen keskusaukiolla vietettiin jotain paikallisten opiskelijajärjestöjen käsittämättömistä juhlallisuuksista. Pienellä lavalla kaksi poikaa hoilasi karaoketyyliin kantoninkielistä versiota Ra-Ra-Rasputinista - tosin kertosäe meni Kathyn mukaan suurin piirtein "Di Huan, mene pesemään kasvosi, niissä on näppylöitä!" Kiinalaista huumoria...

Tunteeni äkillisestä ja vääjäämättömästä lopusta Aasiassa ajelehtimiselle ovat vaihtelevia. Toisaalta on mukavaa että on taas jokin päämäärä: lähden tenttien jälkeen 5.5. Pekingiin, sieltä Suomeen varmaan 27.5 ja muutto Paraistentiellekin (kotiin!) on näkyvissä heinäkuun alussa. Kaikki tulee taas olemaan auvoista ja ihanaa, kuin ennen vanhaan. Toisaalta olen vähän kauhuissani: tässäkö tämä nyt jo olikin? Olenko varmasti saanut Hong Kongista kaiken olennaisen irti? Entä haluanko ihan tosissani takaisin? Eikö Aasiassa ole hyvä? Mitä nyt vähän säteilee...

Älkää ymmärtäkö väärin, rakkaat lukijat: Suomi on edelleen muistoissani hehkeä ja eloveenantuoksuinen (joskin huolestuttavasti perussuomalaistuva), mutta jostain syystä tämän kevään aikana koti-ikäväni on kadonnut lähes kokonaan. Toki kaipailen kesäisiä päiviä ja öitä puistoissa ja ystäviäni (ja koiria), mutta ikävä ei ole enää samalla tavoin henkeä salpaava kuin joskus viime syyskuussa. Ehkä olen sopeutunut? Todennäköisempi syy on, että lähtö oli tammikuusta asti olennaisesti lähempänä kuin viime syksynä: jos olisin tullut tänne vain puoleksi vuodeksi, en varmaan olisi ollut lainkaan koti-ikäväinen. Vuoden poissaolo vaatii täysin erilaista asennetta ja staminaa kuin reilut neljä kuukautta kevälukukautta. 

Se siitä lähdöstä siis. Nyt odottelen malttamattomana kolmen viikon Pekingin-keikkaani ja kiinanopiskelukin on saanut puhtia: opettajani, neiti Xin, huomautti kuullunymmärtämiseni parantuneen huomattavasti. (Toisaalta edellisestä tentistä hän antoikin D:n, joten ei tästä pääse kuin ylöspäin...)

Ja juuri kun olin valittamassa, ettei Hong Kongissa ole kulttuurielämää, päädyin pitkästä aikaa taas livekeikalle. Ystäväni Dawn (toinen niistä kahdesta paikallisesta kaveristani) konsertoi bändinsä kanssa keskustan Fringe-klubilla ja lähdimme Erican ja Corianan kanssa osoittamaan tukeamme kanssaopiskelijalle (olemme kaikki samassa Meanings of Life-tutoriaalityhmässä). Ilta oli harvinaisen hauska ja musiikki hyvää, pop-rockia pirteällä asenteella ja Corianan taito avata salakuljetetut kaljapullot sytkärillä pöydän alla ilmiömäinen. Älkää katsoko minua noin - ulkona juominen on Hong Kongissa kallista.

Itärintamalta ei mitään uutta

Kaskas, bloggaukseen on jälleen kuin varkain hiipinyt tauko, joka varmaan syntyi Japanin matkan loppuvaiheiden kertaamisen viivyttelystä. Kuten mahdolliset lukijani ovat ehkä viime päivien uutisista huomanneet, matkan ajoitus osui onnellisesti. Hong Kongiin asti eivät tsunamit tai maanjäristykset tuntuneet, vaikka muutama huolestunut kaveri ja sukulainen sitä tiedustelikin. Myöskään Kristalla tai kenenkään täällä opiskelevan japanilaisen ystävän perheellä ei ole hätää. Välillä tuntuu että elän jonkinlaisessa turvataskussa täälläkin, koska niin monen vaihdossa olevan ystävän vuoteen on mahtunut dramaattisia tapahtumia: Koreoiden hiuksenhienosti vältetty sota, pako mellakoivasta Egyptistä, ja nyt tsunami Japanissa. Ei ole todennäköistä että mitään vastaavaa tapahtuisi Hong Kongissa, vaikka viime syksynä muutama uhkaava monsuuni pyyhkäisikin ohitse.

Meanings of Life-kurssini tuutori Justin muuten mainitsi, miten erikoinen paikka Japani on: kun ruokakaupoista (ja erityisesti 7/11-kioskeista!) ovat elintarvikkeet olleet viime päivinä vähissä, ihmiset ovat monen päivän ajan jonottaneet kiltisti jopa tuntikausia! Vastaavat tilanteet Egyptissä, Libyassa, tai Haitissa johtivat mellakoihin ja ryöstelyihin tunneissa. En ole vieläkään löytänyt tähdentävää erityissyytä siihen, miksi Itä-Aasian suurissa kaupungeissa tuntee olevansa enemmän turvassa kuin Helsingissä, mutta ehkä kyseessä on vuosituhantinen väestöpaine, joka pakottaa ihmisen perusluonteeseen lähtökohtaisesti tietyn sosiaalisuuden ja empatian. Tiedä häntä, itse ainakin olen huomattavasti pitkäjänteisempi jonottaja nykyään.

Sukulaiset Hong Kongissa. Onneksi kukaan ei ymmärrä suomea täällä...

Jari-eno ja Jaakko-serkku kävivät Hong Kongissa heinäkuun lopulla ja viettivät viikon täällä. Yritin toimia turistioppaana parhaani mukaan, mutta valitettavasti Mid-term-kokeet osuivat sille samalle viikolle. Sumpliminen oli hetkittäin hieman hankalaa, mutta oli tosi hauskaa näyttää "minun" kaupunkia sukulaisille (ja käydä itsekin samalla katsomassa pandoja Ocean Parkissa). Hong Kong on aika hieno paikka, tajusin sen itsekin jälleen kierrättäessäni ihmisiä kulmilla (ja samalla häpeilin muistoja viimesyksyisestä vinetyksestäni - miksi Oliverin pitääkin muistaa ne keskustelut sanatarkasti?)

Hassua muuten, että koko viime syksynä ei Suomesta saapunut ainuttakaan vierasta (vaikka MONI niin vannoikin tekevänsä...), mutta nyt kun putki on auki niin niitä saapuu lentokoneittain! Tai no, huhtikuun alussa tulee Jenny-chan siskoineen ja kuun lopulla jonkinlainen kokoonpano kotiväkeä (sopivasit loppukokeiden päälle). Alkaakin olla yhdestoista hetki, sillä suunnitelmana on lähteä toukokuun alussa Pekingiin ja mahdollisesti sitä kautta aikanaan Suomeen.

"No on se iso Buddha!" Turisteina Lantaulla.

Harvinaisen sporttinen panda (se on todennäköisesti huomannut jonkun joka ei halua Panda-juustoa...
http://www.youtube.com/watch?v=SyRvzeNuqa4&feature=fvst  - tämä on hongkongilaisten antropologien tämänhetkinen ykkösvitsi...

Fleur posettaa vaelluksen loppumetreillä

Muuten ei elämään kuulu mitään uutta. Kämppiksen kanssa tullaan edelleen hyvin toimeen, vaikka (tai ehkä siksi että) se viettää paljon aikaa kotonaan. Musiikillisesti elän keväälle tyypillistä Patti Smith-kautta. Ja olen saanut uuden kaverinkin, joka työskentelee kemian laitoksella "vierailevana tutkijana"  - 23-vuotiaana! Vihreäsilmäinen hirviö söisi minut elävältä, ellei Fleur olisi mitä mukavin ja fiksuin ihminen. Vaelsimme viime lauantaina Lamma-saarella, jossa Fleur majailee siskonsa luona tämän kevään.

Matkakertomuksia, vol 1 (jatkuu ensi numerossa)

Kello lähestyy kolmea, mutta uni ei tule joten lienee aika kirjata muistiin seikkailuni Japanissa. Yritin sitä jo kerran, mutta kone perhana meni blokkiin ja lopulta pyyhki kaiken siihen asti kirjoitetun pois. Koetetaan siis uudelleen nyt, sillä ensi viikolla voi olla kovin kiireistä: Jari-eno ja Jaakko-serkku ovat tulossa reiluksi viikoksi kylään. Olen iloinen ja innoissani, mutta myös aika huolissani, sillä täällä oleskelunsa aikana minulla on kolme välitenttiä ja heti lähtönsä jälkeen neljäs iso... Kuinkahan käy. Hyvä tuuri sään suhteen niillä silti on, sillä Japanista saavuttuani kampusta on peittänyt kauhuelokuvamainen valkea sumu. Kaksi päivää sitten se kuitenkin katosi ja tänään Hong Kongiin iski varsinainen lämpöaalto. Sen seurauksena ihmisten vaatetus muuttui hyvin nopeasti kesäisemmäksi ja itsekin aloin pohtia rahan pistämistä jo valmiiksi ilmastointilaitteeseen.

Luumupuut kukkivat

Japaniin. Matkani kesti kaiken kaikkeaan 15 päivää ja syynä oli viikon loma Kiinalaisen uudenvuoden takia. Lähdin matkaan yksin, koska kukaan muu ei jostain syystä halunnut (olimme suunnitelleet matkaa joko Tiibetiin tai Intiaan Oliverin ja Erican kanssa, mutta jostain syystä päätösten tekeminen lykkääntyi ja lykkääntyi). Lopulta, löydettyäni erinomaisen edulliset lennot AirChinalta, päätin toteuttaa monivuotisen haaveeni ja lähteä Nousevan Auringon maahan.

Piknik Shinjuku Parkissa

Kauhua kalatorilla

Sushilla Kristan kanssa - parasta kalapalaa jota olen syönyt!

Aluksi viivyin viisi päivää Tokiossa, jossa hengasin Kristan kanssa (vanha partiokaveri, joka opiskelee tällä hetkellä Tokiossa). Oli kullanarvoista saada seuraksi joku joka tunsi Tokion - kävimme näköalatornissa, kiertelemässä kauppoja, piknikillä puistoissa ja monessa hyvässä ravintolassa. Ja kalatorilla! Tokion kalatori oli kokemus sinänsä (varsinkin kalakammoiselle...), siellä oli merenelävää moneen lähtöön. Kalatorin läheltä löysimme sushipaikan jossa söin elämäni parhaan sushiaterian (jonka meille valmisti hilpeä sushimestari joka ei  - tietenkään - puhunut lainkaan englantia, kuten ei kovin moni muukaan Japanissa. Krista japanintaitoineen oli tässäkin korvaamaton!). Toinen kohokohta Tokiossa oli reissu Oedo Onsen Monogatari-kylpylään.

Oedo Onsen Monogatari

Asuin Tokiossa Asakusa-nimisessä kaupunginosassa, joka oli hieman keskusta-alueen ulkopuolella. Asakusa on tunnettu temppelialueestaan, mutta enimmäkseen sen on hiljaista asuinaluetta. Hotellini oli hieman vaisu, mutta oikein siisti ja miellyttävä paikka, jossa tapasin useita kivoja ihmisiä joiden kanssa istua muutama myöhäisillan tunti jutellen.

Nipporin pääkadun edessä.

En ole itse asiassa juuri matkustellut yksikseni (ainakaan pitkiä aikoja), joten oli lähes hämmentävää miten helposti siinä tutustuu uusiin ihmisiin. Keskustelut lähtivät yleensä aika lailla samoja ratoja (matkustelu, missä on ollut ja minne menossa, kerro kotimaasta jne), ja yleensä vallalla oli jopa lämminhenkinen ja toverillinen ilmapiiri. Siihen tottui niin hyvin, että Kiotoon mennessä oletti jo kaikkien yksin matkustavien olevan tovereita keskenään (valitettavasti kaikki eivät sitä sitten kuitenkaan ihan tajunneet...).

Keskiviikkona kävin Mitakassa (Tokion "lähiö") sijaitsevassa studio Ghibli-museossa jonne olin hankkinut lipun jo hyvissä ajoin etukäteen Hong Kongista. Mahtava paikka! Museo on hyvin pieni, joten kävijämäärä päivää kohti on rajattu - ja hassuinta oli että vaikka japanilaisia oli 2-vuotiasta isovanhempiin, kaikki länkkärit olivat 20-40-vuotiaita :D 

Minua ei päästetty kissabussiin :(

Hiroshimassa.

Atomipommin uhreja

Tokiosta matka jatkui yöbussilla Hiroshimaan (ja saapui perille hyvin aikaisin, mikä teki ensimmäisistä tunneistä vähän pöllämystyneitä), jossa vierailin lähinnä atomipommimuseossa ja sen ympärillä olevassa puistossa. Museo nosti palan kurkkuun, mikä oli aika yllättävää koska olin kyllä varautunut siihen että se olisi aika karu... Onneksi vieressä oli International Lounge Library, jossa lueskelin englanninkielistä mangaa muutaman tovin toipuakseni. Puisto museon ympärillä oli kaunis ja kaupunki itsessään on viehättävä. Mitään kovin vanhaahan siellä ei tietenkään ole...

Hiroshimassa en asunut hostellissa vaan couchsurfasin amerikkalaisen Matthew´n luona. Olin onnekas: saavuin tapaamispaikalle puoli tuntia myöhässä ja Matthew oli jo lähtenyt pois. Minulla ei ollut hänen numeroaan (tai toimivaa kännykkää...) tai osoitetta, mutta ystävällisen paikallisen ("Excuse me, miss, you look lost. I speak a little bit English, can I help you?") avulla päädyin aseman vieressä olevaan englanninopetuskeskukseen - joka sattui ihmeen kaupalla olemaan Matthew´n työpaikka! Kollegat saivat yhteyden ja vietin kaksi erittäin hauskaa iltaa amerikkalaisen hostini ja tämän kavereiden kanssa.


Seuraavana päivänä (sunnuntai), menin käymään Hiroshiman vieressä olevalla Miyashiman saarella. Miyashima on ilmeisesti ollut pyhä saari ainakin viimeiset tuhat vuotta, ja maallikot eivät ole saaneet astua sille -  siksi rantaan on rakennettu kuuluisa "kelluva" (vain nousuveden aikaan) temppeli ja torii-portti. Kiipesin parin tunnin vaelluksen Mise-vuorelle (nälkäisiä peuroja väistellen) ja näkymät olivat huikeat!

Turisti kelluvassa maailmassa - ilma oli hieman sumuisa ja lisäsi mystistä ilmapiiriä.

Paikallisia Mise-vuoren huipulla

Miyashiman kelluva temppeli.

"I will forget my nature. Be my horses ready?"*

"Ay ay", vastasi Air China, ja tarjosi lentoliput kiinalaisen uudenvuodensesongin ympäriltä naurettavaan 230 euron hintaan (normaalisti niistä saa maksaa lähemmäs kaksinkertaisen summan...). Päätin siis toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja lähteä Japaniin.

Miten tähän on tultu? Viime postauksessahan olin vielä palaamassa pikavauhtia Suomeen. Syitä on kaksi: ensiksikin Mummon tila parani huomattavasti, mikä oli pienoinen ihme. Toiseksi, minua kiellettiin tulemasta Suomeen. Hyvin selvin sanoin. (Mahdollisuus tosin on edelleen, että mikäli tilanne huononisi dramaattisesti, mitkään kiinankurssithan eivät minua täällä pidättele.) Mutta ei minulla muita syitä ole Suomeen takaisin haluta (ei täällä hullumpaa ole), joten voin äkkilähtöä odotellessa ainakin tehdä kaiken sen mitä on pitänyt. Eli: lähteä Japaniin. Kahdeksi viikoksi.

Suunnitelmana oli alun perin mennä couchsurfingin avulla, mutta koska en ole juuri käyttänyt järjestelmää, minulla ei ole suosittelijoita. On siis hyvin hankalaa löytää ketään tarjoamaan sohvaansa, ja itse asiassa olen löytänyt aika edullisia hostelleja Japanista; se ei selvästikään ole ihan niin kallis paikka kuin väitetään, ei ainakaan jos osaa venyttää penniä (ja minähän osaan: 14:sta yöstä kolme menevät mukavasti yöbussissa, viimeinen lentokentällä aamulentoa odotellessa...). Vain Hiroshimasta ei sopuhintaista majoitusta löydy, joten yritän vielä löytää sohvan. Reittisuunnitelma on tällä hetkellä Tokio-Hiroshima-Osaka-Kioto (päiväretket Naraan ja Himejiin)-Tokio (Yokohama). Haluan nähdä ainakin:

- Geishoja Kiotossa
- Himejin linnan
- Cosplay-teinejä Harajukussa
- Hiroshiman Atomipommimuistomerkin
- Studio Ghiblin studio-museon
- Fuji-vuoren (vaikka sinne ei tähän aikaan saakaan kiivetä)

ja tietty syödä paljon sushia! Eli varmaan aika klassinen Japanin-matka tulossa, mutta minulle se kaikki on ensimmäinen kerta, eikä tässä ajassa (eikä varsinkaan tällä budjetilla: näkisitte ne junahinnat!) lähdetä Hokkaidolle, vaikka kuinka haluttaisi. Ensi kerralla sitten.

Opiskelullehan tämä tekee hallaa: sain viimein sorvattua lukujärjestykseni valmiiksi ja heti joudun jättämään pari luentoa väliin. Onneksi vain pari: meillä on ensi- ja sitä seuraavista viikoista osa lomaa. CUHK:n erikoisuus on nk. add-drop-period, eli lukukauden alusta kaksi-kolme viikkoa on mahdollista lisäillä ja jättää kursseja; eräänlaista kokeilua siis. Tämän jälkeen kursseille liittyminen ja myös niiden skippaaminen on sitten mahdotonta. Kurssini vaikuttavat hieman helpommilta (ja vähäisemmiltä) kuin viime lukukaudella, mutta näennäistä rentoutta tasapainottaa mukavasti Chinese 2153-Basic Presentation Skills 2, jota johtaa pikkuinen, konekiväärivauhdilla kiinaa pajattava ja natsimaisella kurilla varustettu Han-Laoshi. "Jos ette halua opiskella, jättäkää tämä kurssi väliin NYT." Haaste on siis vastaanotettu...

Viima lauantaina mukavat tuparit Lamma-saarella, emäntänä yksi vaelluskavereistani. Minulla on elämää kampuksen ulkopuolellakin! Ainakin joskus.


*Sitaatti näytelmästä "Kuningas Lear", jonka lainasin kirjastosta (ei, en pelkästään ymmärtääkseni hankalia isä-tytär-suhteita laajemmasta kontekstista... mutta silläkin oli vaikutusta). Tajusin nörttiyteni koko laajuuden hihitellessäni Learin repliikille "Come not between the Dragon and his wreath", koska tajusin sen mahdollisesti olleen taustalla "Kuninkaan paluussa" olleelle repliikille "Come not between Nazgul and his prey." Tai ainakin se kuulosti niin samalta, ja Tolkien oli Englannin professori.

Pitäisiköhän käydä enemmän ulkona?

Tiistai-päivä

Eilen alkoi arki, ja lähimmät tänne jääneet kaverini palasivat viimein retkiltään. Vaikutus oli huima: tuntui että oli taas osa jonkinlaista ihmisten verkostoa, kun saattoi mennä lounaalle porukalla. Kampuksella risteilee outoja naamoja, kun uusien vaihto-opiskelijoiden laumat vaeltavat ottamassa kontaktia ympäristöönsä ja toisiiinsa. Katsellessani heitä mietin, onko kenelläkään heistä sisällään samanlaista lievästi oksettavaa pakokauhua ja sekavaa yksinäisyyttä, josta kärsin viime syksyn alussa. Nyt voin itse kysyttäessä kertoa olennaisia selviytymisvinkkejä: missä kannattaa käydä, mistä ruokalasta saa syötävää ruokaa, mitä tarkoittaa add-drop-period, missä on kampusbaari jne. Tosin monet uusista opiskelijoista tulevat tänne kavereidensa kanssa, jo valmiissa ryhmissä (eivätkö ne ymmärrä, että vaihdon tarkoitus on kasvaa kärsimyksen kautta! Puolen vuoden lomailu kaveriporukalla, anna mun kaikki kestää!), joten tutustuminen on vähän hankalampaa. En ole kamalasti edes yrittänyt. Joku on jo Oliverin mukaan kertonut niille Mr. Wongistakin, ja ne ovat menossa sinne syömään. Luulevat löytäneensä sen paikan itse...

Tänään olen lähinnä nukkunut ja maannut vuoteessa koko päivän. Uutiset kotoa saivat aika apaattiseksi, enkä kirjaimellisesti ole poistunut huoneistosta ulos koko päivänä. Ensimmäisen viikon luoennot ovat niin alustavia, ettei niille tarvitse mennä, eikä koko ruumiissa tuntunut olevan yhtään lihasta tänä aamuna. Kohta kai pitäisi lähteä tuonne pimeyteen ja kirjastoon kertaamaan kiinaa, sillä ei tämä pelkäksi seinäntuijottamiseksikään voi mennä. Tai lentolippujen etsimiseksi; en vieläkään tiedä pitäisikö minun lähteä ensimmäisellä mahdollisella koneella Suomeen. Pitäisi, sanoo pieni ääni päässä. Mitä sinä täällä teet, ei Kiina ole liikkunut paikaltaan viimeiseen 5000:een vuoteen. Mummo sen sijaan on liikkumassa Tuntemattomalle maalle kiihtyvällä vauhdilla: ei sinun paikkasi ole silloin täällä. Eikä täällä tunnu enää hyvältä: kun ystävät pyysivät lähtemään kantapaikkaamme, ajatus tuntui lähinnä ahdistavalta.

Selasin kuitenkin äsken puhelimen muistia nähdäkseni voisinko soittaa jollekulle: yksinolo tekee minusta aina vähän omituisen. Puhelimen muistissa oli paljon nimiä, sillä olen huono poistamaan niitä. Siellä on numeroita ihmisiltä, joita en ole nähnyt moneen vuoteen - ja numeroita ihmisiltä joita en enää koskaan näe. Joidenkin ihmisten nimiä on liian vaikea poistaa luettelosta, vaikka tietää ettei kukaan enää soittaessa vastaisi. Poista-painike tuhoaisi viimeisen hennon yhteyden, atavistisen illuusion että aina on olemassa mahdollisuus ottaa yhteyttä ja kuulla tuttu ääni langan toisessa päässä. Voi olla, että viidenkymmenen vuoden päästä puhelimeni muistissa puolet nimistä kuuluu ihmisille jotka eivät enää vastaa.

Kaupungin haju

Kaikessa olevaisessa on haju. Ruoassa, kasveissa, ihmisissä, eläimissä, ihmisten kodeissa, kaupungeissa. En ala tässä edes siteerata yhtä lempikirjoistani, Patrick Süskindin "Parfyymia" - tai siteeraanpas!




Odors have a power of persuasion stronger than that of words, appearances, emotions, or will. The persuasive power of an odor cannot be fended off, it enters into us like breath into our lungs, it fills us up, imbues us totally. There is no remedy for it.




Olkoonkin että tuo sitaatti on englanniksi, eikä alkukielellä. Hong Kongissa tuoksuu vähän omituiselta. Aavistuksen epämiellyttävä haju on erityisen voimakas Hong Kongin saarella, ja kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin mistä se todennäköisesti tulee. Kyseessä on meren ja kosteuden, mutta ennen kaikkea kuivatun kalan ja ruoan tuoksu, joka tunkeutuu kaikkialle. Ennen pitkää siihen tottuu, siihen jopa kiintyy kuin rumaan lapseen. Mutta pitämään siitä en ole vieläkään oppinut. Olihan se silti aika kodikas, kun kävelin tänään ensimmäistä kertaa Causeway Bayssa. Olin istunut kaksi tuntia Starbuck´sissa ja ahtanut itseeni teetä ja skonsseja ja Lovecraftin novelleja jotta piristyisin. Ajattelin, että tässäkö tämä on, juuri kun olen kotiutumassa? Nytkö olosuhteet pakottavat tekemään äkkiliikkeen Suomeen Mummon luo? Enkä edes tiedä olenko pahoillani asiasta. Täällä on hyvä, Suomessakaan ei ole huono. Harmittelu tuntuisi tunteiden tuhlaamiselta: jos on lähdettävä, on lähdettävä. Ei siinä ole mitään kysymysmerkkiä.

Päivät ovat olleet sijoiltaan ja aika yksinäisiä. Jet lag sinänsä on ihanaa. Voi syyttää "aikaeroa", kun ei halua nousta kolmen täkin alta kalseaan huoneeseen ennen kolmea iltapäivällä. Ja miksi pitäisi? Kampuksella ei ole oikein ketään jota voisin tavata. Vai pitäisikö lämmitellä ystävyyttä kämppäkavereihin? Asuntoon tulleet kaksi tanskalaista blondia olivat innokkaita järjestämään "asuntokokouksen" - ihan kuin minä viime syksynä kun jaksoin vielä ajatella tuollaisia. Liikuttavaa. Menen ehkä mukaan. 

Kaikki vanhat kaverit ovat vielä lomilla tai muuttaneet jo pois. Huone on siivottu, laukut purettu. Asunnossa ei ole yhtään ruokaa, söin ensimmäisenä päivänä pussinpohjalle unohtuneen kourallisen pastaa ja ostin kuppinuudeleita alakerran automaatista kun olin liian väsynyt lähtemään kauppaan. Torstaina oli jo pakko käydä kaupassa. Ja hakea postista joululahjapaketti kotoa, mutta sitä viivyttelin perjantaihin asti, jotta olisi jotain mitä odottaa. 

Kun palaat armeijaan - ooo-o-o, kun palaat armeijaan!

Jahas, paluun päivä koitti, ja luikin vähin äänin taas lentokoneeseen. Tällä kertaa ei ollut suklaakakkua, ei kadonnutta passia, mutta muuten toiseksiviimeisen päivän tunnelma oli lähes yhtä kireä ja inhottava kuin viimekin kerralla. Kiitokset asianosaisille. Seuraavassa jetlagista tunnelmointia lentokoneesta:

Istun lentokoneessa matkalla Moskovasta Helsinkiin. Kone lentää jossakin Siperian yllä, vaikka yhtä hyvin se voisi mennä missä tahansa, sillä ikkunoiden takana levittäytyy pelkkää pimeyttä. Täyteen ahdetussa matkustamossa on tuskin ilmaa ajatella. Jano. Vielä kuusi tuntia. Liminaalitilan sekavuuteen sopivasti ohitseni kulki juuri tyttö, joka takaapäin näytti täsmälleen siltä milta itse näytin matkustaessani puoli vuotta sitten Hong Kongiin: puolipitkät mustat hiukset ja pehmoisen hyllyvä vartalo. Tytön survoessa itseään lentokoneen vessaan näin hänen kasvonsa ja huomasin, että hän oli minua ainakin kymmenen vuotta vanhempi, ehkä enemmänkin.

Doppelganger. Pelottavaa.

Uskontotieteilijät ja antropologit alkavat jauhaa ensimmäisen lukukauden jälkeen liminaalitiloista, noista epämääräisistä paikoista tarkkaan määriteltyjen statuksien välissä. Parhaassa tapauksessa tekevät aiheesta vielä väikkärinsä, sillä liminaalitilat ovat vähän kuin vaaleanpunaiset elefantit. Kun ne kerran on keksinyt, niitä alkaa nähdä kaikkialla. Lentäminen on liminaalitilaa parhaimmillaan, paikka lähtöpaikan ja määränpään välissä. Olemisen sietämätön keveys alkaa jo lentokentillä, jossa tuntemattomat heittäytyvät ystäviksi tappaakseen aikaa välilaskulla ja kotirouvat ostavat kahdensadan euron hajuvesiä ilman tunnontuskia. Normaalin elämän säännöt menevät sijoiltaan juuri sen verran että sen aavistaa takaraivossa. Useat ihmiset eivät sitä edes huomaa, sillä heidän ajatuksensa täyttää joko halu päästä nopeasti määränpäähän tai ainakin lähtösatamasta pois. Yleensä molemmat.

Istuin Moskovan lentokentällä seitsemän tuntia tappaen aikaa monin eri tavoin. Luin, katsoin leffaa koneelta, ostin limsaa. Koetin nukkua. Irvistelin pikkulapsille ja jututin korealaista vaihto-opiskelijaa Suomen-kokemuksista. Vertailimme korealaista ja suomalaista saunakulttuuria. Kävin mielessäni läpi edeltäviä kolmea viikkoa. Erinäisistä surullisista ja raivostuttavista seikoista huolimatta kotiloman yleinen tunnelma muistutti lomille pääsyä armeijasta, avainsanoina ruoka, juoma ja ystävät. Sonja taisi sanoa, ettei kuulosta kovin terveelliseltä jos vertaan vaihtovuotta armeijaan – eikö sen pitäisi olla hauskanpitoa? On minulla ollut hauskaa, yhä enenevissä määrin mitä enemmän olen päässyt sinuiksi ympäristöni kanssa. Silti olen ajatellut, jotenkin luontevasti, etten kuulu sinne, ainakaan täysin.

No haloo, et tietenkään, sanovat närkästyneet seitsemän lukijaani. Järki käteen ja vähemmän draamaa, ethän edes puhu kantonia; täysi assimilaatio olisi vähintäänkin vaikeaa. Ajatus ei edes aiemmin juuri haitannut minua, sillä etenkin lukukauden alussa järkeilin kuuluvani (luonnollisesti) Suomeen ja Helsinkiin. Helsingissä matkatessa olikin lähes liikuttavaa huomata, miten selkeästi joka toiseen kadunpätkään ja -kulmaan liittyy jokin tärkeä tai vähemmän tärkeä muisto: tuossa juhlittiin, tuolla riideltiin, tässä sovittiin, täällä kuljimme kerran. Silti mukana oli aavistus YTHS:n varoittelemasta vieraantumisreaktiosta. Tämä oli yhden elämänvaiheen näyttämö, onko siitä enää toiseen? Kauniaisista ei ainakaan enää ole, mikä toisaalta ei ollut yllätys. Paras siis valmistautua siihen mahdollisuuteen, etten ensi kesänäkään ole kotiutunut Hong Kongiin, mutta ettei Helsinkikään enää välttämättä ole koti. Tai ainakin sieltä on löydettävä se koti uudestaan, sekä fyysisesti (tarvitseeko joku ensi kesäkuussa kämppistä?) että henkisesti.