Kun palaat armeijaan - ooo-o-o, kun palaat armeijaan!

Jahas, paluun päivä koitti, ja luikin vähin äänin taas lentokoneeseen. Tällä kertaa ei ollut suklaakakkua, ei kadonnutta passia, mutta muuten toiseksiviimeisen päivän tunnelma oli lähes yhtä kireä ja inhottava kuin viimekin kerralla. Kiitokset asianosaisille. Seuraavassa jetlagista tunnelmointia lentokoneesta:

Istun lentokoneessa matkalla Moskovasta Helsinkiin. Kone lentää jossakin Siperian yllä, vaikka yhtä hyvin se voisi mennä missä tahansa, sillä ikkunoiden takana levittäytyy pelkkää pimeyttä. Täyteen ahdetussa matkustamossa on tuskin ilmaa ajatella. Jano. Vielä kuusi tuntia. Liminaalitilan sekavuuteen sopivasti ohitseni kulki juuri tyttö, joka takaapäin näytti täsmälleen siltä milta itse näytin matkustaessani puoli vuotta sitten Hong Kongiin: puolipitkät mustat hiukset ja pehmoisen hyllyvä vartalo. Tytön survoessa itseään lentokoneen vessaan näin hänen kasvonsa ja huomasin, että hän oli minua ainakin kymmenen vuotta vanhempi, ehkä enemmänkin.

Doppelganger. Pelottavaa.

Uskontotieteilijät ja antropologit alkavat jauhaa ensimmäisen lukukauden jälkeen liminaalitiloista, noista epämääräisistä paikoista tarkkaan määriteltyjen statuksien välissä. Parhaassa tapauksessa tekevät aiheesta vielä väikkärinsä, sillä liminaalitilat ovat vähän kuin vaaleanpunaiset elefantit. Kun ne kerran on keksinyt, niitä alkaa nähdä kaikkialla. Lentäminen on liminaalitilaa parhaimmillaan, paikka lähtöpaikan ja määränpään välissä. Olemisen sietämätön keveys alkaa jo lentokentillä, jossa tuntemattomat heittäytyvät ystäviksi tappaakseen aikaa välilaskulla ja kotirouvat ostavat kahdensadan euron hajuvesiä ilman tunnontuskia. Normaalin elämän säännöt menevät sijoiltaan juuri sen verran että sen aavistaa takaraivossa. Useat ihmiset eivät sitä edes huomaa, sillä heidän ajatuksensa täyttää joko halu päästä nopeasti määränpäähän tai ainakin lähtösatamasta pois. Yleensä molemmat.

Istuin Moskovan lentokentällä seitsemän tuntia tappaen aikaa monin eri tavoin. Luin, katsoin leffaa koneelta, ostin limsaa. Koetin nukkua. Irvistelin pikkulapsille ja jututin korealaista vaihto-opiskelijaa Suomen-kokemuksista. Vertailimme korealaista ja suomalaista saunakulttuuria. Kävin mielessäni läpi edeltäviä kolmea viikkoa. Erinäisistä surullisista ja raivostuttavista seikoista huolimatta kotiloman yleinen tunnelma muistutti lomille pääsyä armeijasta, avainsanoina ruoka, juoma ja ystävät. Sonja taisi sanoa, ettei kuulosta kovin terveelliseltä jos vertaan vaihtovuotta armeijaan – eikö sen pitäisi olla hauskanpitoa? On minulla ollut hauskaa, yhä enenevissä määrin mitä enemmän olen päässyt sinuiksi ympäristöni kanssa. Silti olen ajatellut, jotenkin luontevasti, etten kuulu sinne, ainakaan täysin.

No haloo, et tietenkään, sanovat närkästyneet seitsemän lukijaani. Järki käteen ja vähemmän draamaa, ethän edes puhu kantonia; täysi assimilaatio olisi vähintäänkin vaikeaa. Ajatus ei edes aiemmin juuri haitannut minua, sillä etenkin lukukauden alussa järkeilin kuuluvani (luonnollisesti) Suomeen ja Helsinkiin. Helsingissä matkatessa olikin lähes liikuttavaa huomata, miten selkeästi joka toiseen kadunpätkään ja -kulmaan liittyy jokin tärkeä tai vähemmän tärkeä muisto: tuossa juhlittiin, tuolla riideltiin, tässä sovittiin, täällä kuljimme kerran. Silti mukana oli aavistus YTHS:n varoittelemasta vieraantumisreaktiosta. Tämä oli yhden elämänvaiheen näyttämö, onko siitä enää toiseen? Kauniaisista ei ainakaan enää ole, mikä toisaalta ei ollut yllätys. Paras siis valmistautua siihen mahdollisuuteen, etten ensi kesänäkään ole kotiutunut Hong Kongiin, mutta ettei Helsinkikään enää välttämättä ole koti. Tai ainakin sieltä on löydettävä se koti uudestaan, sekä fyysisesti (tarvitseeko joku ensi kesäkuussa kämppistä?) että henkisesti.