Raporttia koti-rintamalta

Ulkona on mielettömästi lunta. Pehmeää, valkoista, kylmää, flunssaa-aiheuttavaa. Tyypillistä tuuriani pysyä masentavan terveenä koko lukukausi Hong Kongin vieraan bakteerikannan keskellä, mutta saada kiduttava flunssa heti kotilomilla. Mikäli joku rakkaista lukijoistani ei ole vielä tietoinen, saavuin viime perjantaina joululomalle Suomeen, perheeni suureksi yllätykseksi:

En tosiaan ollut maininnut kenellekään perheenjäsenelle suunnitelmistani, joten minun oletettiin olevan yhä Seoulissa. Ystäville toki kerroin, ja Aino hakikin minut lentokentältä perjantai-iltana. Matkustavat lukijani: mikäli käytätte Aeroflotin palveluja, muistakaa ottaa omat viihteet mukaan: Russian Airlines ei tue pikkutelkkareita edes 11 tunnin lennoilla. Lisäksi, harkitkaa vielä ja tarkastakaa, josko esim. Cathay Pasific liikennöisi samoissa hinnoissa.

Toistaiseksi suurimmat ilonaiheeni Suomessa (ei missään erityisessä järjestyksessä):

1) Asun asuintalossa! Siis ihan oikeasti ihmiskodissa, jossa on mattoja lattialla ja kirjahyllyjä ja puhtaat lavuaarit ja ruokaa jääkaapissa! Kukaan ei ramppaa ovista ennustamattomina aikoina, vieraat ihmiset eivät siivoa aamuisin lattioita.

2) Paperiset sanomalehdet: Hesari, Suomen Kuvalehti, Tiede, Ylioppilaslehti, Nyt-liite...

3) Ihmiset. Tämän olisi varmaan pitänyt olla ensiksi. Perheenjäsenet ja ystävät. (Mikään ei ilmeisesti nosta ihmisen sosiaalista kysyntää kuin ensiksi lähtö vuodeksi maasta ja sitten väliaikainen paluu...)

4) Uuni, joka mahdollistaa leipomisen.

5) Lumi ja puhdas ilma.

6) Kynttilöitä kaikkialla.

7) Koirat. Korppu ja Tilda eivät vieläkään tiedä, mikä ihana kostyym- siis kohtalo niitä aattona odottaa.


Sen sijaan olisin voinut tulla toimeen ilman tätä flunssaa, samoin kuin jetlagia, joka heräättä minut joka aamu seitsemältä (ihan mukavaa) ja saa nuokkumaan kuuden tienoissa illalla. Sosiaalisen elämän tuho!

Lopuksi joulukorttikuva pojista, koirista ja minusta Mummolassa viime sunnuntaina.

Hauskaa joulua!

Koreasta, koreasti

Oletko koskaan lähestynyt tuntematonta eläintä, esimerkiksi hevosta? Jos olet, olet kenties huomannut miten herkästi eläin vaistoaa millä mielellä sen luokse tullaan: pelko ja vihaisuus saavat hevosen oitis luimistelemaan ja kopistelemaan kavioita. Sen sijaan eläinrakkaan ihmisen ei tarvitse aina edes alkaa kujertaa ("Voi! Tipsuja!"), kun erityisesti koirat jo heiluttavat hänelle häntäänsä. Ihmisen seuraan ehdollistuneet eläimet ovat kaikkein nopeimpia vaistoamaan, onko tuntematon hyvissä vai pahoissa aikeissa.

Olen vakuuttunut, että ihminen toimii täysin samoin. Jokapäiväisessä elämässä pääasiallinen kommunikointikeinomme on kieli, ja se hämää meitä siinä määrin että hylkäämme tietoisen vaistoon luottamisen. Vaistomainen kehonkielen tulkinta sukeltaakin esiin vasta, kun joudumme tilanteeseen jossa emme voi tai halua kommunikoida pelkästään verbaalisesti: tavatessamme uhkaavan tuntemattoman pimeällä kujalla; arvioidessamme toista osapuolta sokkotreffeillä; matkustaessamme maassa jonka kieltä emme osaa.

Mihin, kysyvät tuskastuneet lukijani, tämä päättelyketju on johtamassa? Tietysti viime viikon Korean-matkaani. Korealaisten englannintaito on lähes olematonta (pitkälti samaa tasoa kuin Manner-Kiinassa), mutta yllättäen viikko vierähti ilman suurempaa tuskastumista kielimuuriin. Asiaan voi vaikuttaa että vietin aikaani pääasiassa Katin ja vaihtarikavereidensa kanssa, ja että olin jo etukäteen asennoitunut kielitaidottomuuteeni (koreankieli on hyvin hankalaa lausua: kokeilkaa itse ääntää nopeasti Gyeongbokgung, Changdeokgung  ja Changgyeonggung, vain muutaman Seoulin suurimmista palatseista mainitakseni). Kommunikaatio toimi kuitenkin toreilla, ravintoloissa ja kylpylöissä hyvin muutaman englanninkielisen ja  muutaman koreankielisen fraasin, kumartelun, hymyilyn ja hyvän tahdon varassa. Kielitaidottoana ihminen on kuin hevonen: kun sitä lähestyy ystävällisesti ja vailla pelkoa, se ei luimistele.

Matka sujui siis loistavasti, oikeastaan mitään ikävää ei tapahtunut koko aikana. Hostelli oli hieman viileä ja äkkiseltään aavistuksen epämääräinen, mutta osoittautui lopulta hyvin ystävälliseksi ja viihtyisäksikin paikaksi (loistavalla sijainnilla!). Reppumatkaajat Seouliin suuntaamassa: jos ette kaipaa luksusta vaan budjettihintaista majapaikkaa ja elämyksiä, muistakaa nimi Windflower Guest House. Seoul on mukava kaupunki, jossa asutus on melko matalaa (Hong Kongiin verrattuna), ihmiset hämmentävän tyylikkäitä (erityisesti naiset, jotka sipsuttivat piikkikoroillaan ja täydellisesti tällättyinä, saaden suomalaisen turistin hieman häpeilemään uutta talvitakkiaan), ja ruoka käsittämättömän hyvää. Mikäli lukijani eksyvät Koreaan, kokeilkoon salaatti-riisi-paistettu kananmuna-chilisoossi -annosta nimeltä bibinbab. Voisin elää sillä herkulla!

Seuraavaksi kuvia viikon kohokohdista (koska olen huomannut kuvien lisäämisen vaikuttavan eksponentiaalisesti kommenttien määrään...):

Wind Flower Guest Housen respa

Kati ja kaverit glögillä Seoulin joulumarkkinoilla

Kuriositeetti

Maisemakuvaa Seoulista

Seoul Towerin huipulla rakastavaisillä on tapana kiinnittää lukkoja kaiteeseen ja heittää avain mäkeen, ikuisen rakkauden merkiksi. Onneksi järjestyssäännöt tietävät, ettei mikään ole ikuista.

Yökuva oli vähemmän loistavainen kuin Hong Kongissa.

Historiallinen vahdinvaihto Gyeongbukgungin palatsilla

Posetusta.

Huimaavan esteettinen Gyeongbokgungin palatsi

Perinteiset korealaiset naisten alushousut Folk Museumissa.

Posetusta palatsilla.

Taustalla historiallinen huvimaja, edessä paleleva turisti.

Yhdessä lukemattomista, nukkekotimaisista kahviloista.

Perinteisemmässä teehuoneessa, Kati ja Jenni ovat tilanneet kaneliteetä.

Hanok on perinteinen korealainen talo. Päästessäni hanok-kaupunginosaan, jossa näitä on säilytetty, oli jo pimeää... ja varsin aavemaista.

Kati ja minä Bochanon-vuorella vaeltamassa.

Ruskasta oli vielä jälkiä.

Tuonne ylös kiivetään.

Tapasimme kissan 725:ssä metrissä.

Shamaanikylässä oli mielenkiintoisia kiviä. Tarinan mukaan niiden pitäisi esittää joko buddhalaisia munkkeja tai kuningasta ja hänen neuvonantajaansa. Miksi ne siis näyttävät lähinnä Chtulhulta?

Yksinäinen korealainen shamaani vuorenrinteellä.

Vielä kerran posetusta korkeassa paikassa.

Vanhalla kaupunginmuurilla.

Pikkunallen varpaille ei lunta satele

On itsenäisyyspäivänpostauksen aika! Eilisaamuna herätessäni joulukuun kuudenteen, olo oli neljän tunnin yöunista huolimatta säteilevä: tyytyväinen, innostunut, onnellinen. Syynä oli edellisen yön aktiviteetti puoli kuuteen aamulla: kirjoitin viimein kaikki kolme esseetäni kursseille valmiiksi. Olo oli herätessä niin helpottunut, että tajusin vasta silloin miten paljon olin stressannut noista kirotuista kirjoitelmista. Nyt voin kuitenkin unohtaa ne... ja keskittyä suoriutumaan huomisen ja ylihuomisen tenteistä. Täytyy sanoa, rakkaat lukijani, että elämä kampuksella ei ole tervettä: elämän ei kuulu pyöriä tässä määrin pelkän opiskelun ympärillä edes kolmea-neljää vuotta ihmisen parhaista vuosista! Toki vaihto-opiskelijalla tämä vielä maksimoituu, koska kampuksen ulkopuolisten kontaktien määrä on nolla: minulla ei kirjaimellisesti ole sosiaalista elämää kampuksen porttien ja Suomen välisellä kuudentuhannen kilometrin matkalla. Satunnaisena poikkeuksena tietysti Hannu ja Hermonie.

Nyt kun lukuvuosi on lähes lopussa, huomaan että olen saanut muutamia ystäviä: harmittaa etten voi viettää heidän kanssaan viimeisiä päiviä. Viime lauantaina sentään pidin pienen breikin kirjoittamisesta osallistuin grillisyttäreihin läheisessä rantaravintolassa. Huomenna menemme parin kaverin kanssa jäähyväisillalliselle Sha Tiniin hotpot-ravintolaan. Muuten elänkin lähes täydellisessä ykseydessä tietokoneeni tai koulukirjojeni kanssa.

Olin eilen aikeissa mennä Hong Kongin Suomen-konsulaatin itsenäisyyspäivän pippaloihin, mutta koska olin unohtanut ilmoittaa olemassaolostani täällä (ja konsulaatin puhelinpalvelu oli, tietysti, kiinni maanantaina), eikä minulla ollut kutsua, päätin jättää väliin ja käydä sen sijaan ostamassa tukevammat kengät Koreaa varten. Itsenäisyyspäivän ja esseiden valmistumisen kunniaksi kävin myös kampaajalla, joka on aina jännittävää kielimuurin takia. Valikoin satunnaisen, lupaavan näköisen salongin Tsim Sha Tsuin kaupunginosasta, mutta koko kampaamossa oli vain yksi englannintaitoinen neitonen (respassa), jota sitten juoksutettiin luokseni viiden minuutin välein kun halusin sanoa jotain. Lopputulos on vähän tummempi kuin halusin, mutta katsotaan nyt miten näihin tottuu.

Talvi on tullut tännekin: huomasin sen herätessäni levottomista unista viileään viimaan aukiolevasta ikkunasta. Suomessa on pyryttänyt ilmeisesti vuorokauden, joten ei kai voi valittaa jos täälläkään ei kohta enää voi kulkea pelkällä t-paidalla. Kolmen päivän päästä Koreassa ei varmasti voi.

Dizzy days, neurotic nights

Toissapäivänä otin uudenlaisen askeleen kohti kulttuurista assimilaatiota ja vierailin siellä missä useimmat paikalliset opiskelijat viettävät päivänsä ja yönsäkin: 24 tuntia vuorokaudessa auki olevassa lukusalissa. Lukusalit sinänsä ovat tuttu ilmiö kaikkialla (itse en hirveän usein lue kirjastossa tai lukusalissa, koska siellä ei voi tankata teetä vähän väliä kuten kotisohvalla). Mutta täällä kirjastojen yhteydessä olevat lukusalit ovat auki vuorokauden ympäri - ja myös käytössä koko ajan. Saapuessani keskiviikkoiltana kello kymmenen tienoissa illalla sain odotella jonkin aikaa ennen kuin yksikään pöytä vapautui. Lähtiessäni kahden aikoihin yöllä (säälittävän vähän aikaansaaneena), sali oli yhä melkein täynnä. Oliver kertoi tulleensa kerran myöhään yöllä asuntolaan ja nähneensä lukusalin yhä puolillaan opiskelijoita. Kello viideltä aamulla.

Sinänsä ilmiö on hyvin looginen, sillä asuntoloiden huoneet ovat pikkuruisia: missäpä muualla opiskeluun tarvittavan rauhan ja tilan voisi löytää kuin lukusaleissa ja kirjastoissa? Suomessakin pöytänsä ääreen linnoittautuvia opiskelijoita näkee kaikkialla, mutta harva kirjaimellisesti nukkuu yönsä työpöydän ääressä - ainakaan pääsykoekauden ulkopuolella.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni kun tarkastelin aikataulua seuraaville viikoille. Toisin kuin monilla muilla, minulla on vain kolme koetta (joista yksi on kymmenen minuutin suullinen keskustelu kiinaksi opettajan kanssa), mutta palautettavia esseitä sen sijaan on pinoutunut kolme kappaletta. Ja ennen Koreaa olisi myös kerettävä hankkia talvivaatteita. Ja joululahjat pitäisi lähettää. Ja, ja, ja... Stressi on välillä tehdä minut kirjaimellisesti sairaaksi, koska vähäinen flunssa jonka sairastamiseen ei ollut aikaa muuttui muutama päivä sitten massiivisiksi päänsäryiksi. Onneksi tällä viikolla löysin taas tasapainon, jossa ahkeraa opiskelua seuraa sosiaalinen elämä ja joululaulut.

Ette usko, rakkaat lukijani, miten hassulta tuntuu hyräillä Valkeaa joulua kun ulkona on yhä t-paitakeli ja palmupuut on puita vaan. Onneksi Koreassa sentään on lunta, mikäli uhkaava ydinsota ei ole vielä sulattanut kinoksia.

Shanghaijausta opiskelijabudjetilla

"Miksi eurooppalaiset katsovat meitä kiinalaisia niin alakanttiin?" kysyi nelikymppinen kiinalaismies junassa matkalla Shanghaista takaisin Hongkongiin. Samaa tahtoi tietää englannintaitoinen vieruskaverini, joka oli toiminut keskustelussa tulkkina. Myös yleisönä toimiva vaunuosastollinen junamatkustajia terästäytyi: tämä oli selkeästi polttava kysymys.

Tunsin tuskanhien kihoavan otsalleni. Miten voisin puutteellisella kiinallani, edes englannilla autettuna, selittää että suurin osa eurooppalaisista tietää aika vähän Kiinasta ja vielä vähemmän kiinalaisista ihmisistä? Että maabrändäys on onnistunut niin hyvin että autoritäärinen, despoottinen hallinto samastetaan näihin tavallisiin kiinalaisiin, jotka syödä mussuttavat kaikessa rauhassa 18 tuntia Shanghaista Shenzheniin? Sitä paitsi, kuka minä olen sanomaan mitään kokonaisen mantereen mielipiteistä? Hymyilin typerästi ja yritin selittää jotain välimatkan pituudesta ja siitä aiheutuvasta informaatiokatkoksesta. "Kiina on nyt siinä missä Eurooppa oli" totesi mies varmasti ja hyppyytti ehkä nelivuotiasta tytärtään polvella (Kiinassa näkee yllättävän paljon lapsiaan kanniskelevia ja hoitavia miehiä - yhdenlapsenpolitiikan aiheuttamaa?). Lause kuulosti opetellulta, mutta kuvasti kiinalaista nousevaa kansallistuntoa: Kiinassa suoritetaan nyt "suurta harppausta" hieman realistisemmalla aikataululla. Alkuperäinen Suuri harppaushan (1958-1960) pyrki modernisoimaan Kiinan koko tuotannon ja sosiaalisen rakenteen viidessä vuodessa: tuloksena oli 30 miljoonaa henkeä vaatinut nälänhätä. Nyt lähtökohdat ovat ehkä maltillisemmat, mutta tavoite on sama.

Matkustin siis jälleen samalla T211-junalla Shanghaihin (viime kerralla jäin aikaisemmalla asemalla Hangzhoussa) tapaamaan Edua ja katselmaan kaupunkia. 20 miljoonan asukkaan keskuksessa olikin sen verran sompailtavaa, että suunnitellut kaksi päivää venyivät neljään ja puoleen. Yllättävän paljon aikaa vaati matkustaminen: vaikka Edu asui melkein kaupungin keskustassa, kesti metrolla kulkeminen (Hongkongiin verrattuna) aika kauan. Shanghai teki minuun positiivisen vaikutuksen: vaikka se on melko samanlainen kuin Hongkong (=rakentunut ennen kaikkea kaupankäynnin ympärille), se on paljon kiinalaisempi, suorempi, röyhkeämpi, mutta myös rennompi. Kateellisena seurasin, miten kolme kuukautta kiinankielen tehokurssilla olleet ja kiinaa päivittäisessä elämässä käyttävät suomalaisopiskelijat puhuivat jo yhtä hyvää kiinaa kuin minä (joka sentään olin periaatteessa opiskellut vuoden pidempään). Mielessä kävi, että jos haluan todella oppia tämän kielen, joudun varmaan lähtemään vielä ainakin puoleksi vuodeksi Pekingiin muutaman vuoden päästä.

Ja nyt, rakkaat lukijat: Kuvia!

East Nanjing Road, pääostoskatu

Koira kolmen vuosituhannen takaa, Shanghai Museum

Poseerausta Renmin Squarella

Lisää poseerausta, taustalla Shanghai Museum

Tappaniyakin kärsivällinen kokki valmistaa vielä toiset kaksi tusinaa friteerattua banaania kyltymättömälle seurueellemme. Oppivatpahan olemaan mainostamatta "syö niin paljon kuin jaksat"... 

Mahtava emäntäni, Edu, majoitti minut Shanghaissa ja kierrätti kaupungilla

"Kiinalainen kivitalo"

Koko perhe kätevästi sähköskootterilla

Näkymiä Bundilta: Shanghain liikekeskus

Lisää näkymiä

Herralla oli sovittu tapaaminen French Concessionilla

Propaganda Art Museumiin oli melko vaikea löytää: osoitteessa oli asuintalokompleksi, jonka portilla vartija antoi kortin, joka opasti talon taakse: siitä hissillä kellariin, jossa museo sijaitsi.

Old Townin kujia

Kalastaja Renmin Parkissa

Tiistai-iltapäivä oli selkeästi pelipäivä

Lopuksi kuriositeetti: teksti Shenzhenin rajalla, jonka luin ensimmäisellä kerralla väärin (ja tietty aina sen jälkeenkin) ja ihmettelin kovasti. Miksi Kiinaan ei saa viedä naisten alusvaatteita?

Kulttuurierot, nuo aikamme umppalumpat

Istuskellessani New Asia-collegen kirjastossa selailemassa uusinta Time-lehden numeroa (suosikkihuviani lounastauolla, vaikka kuulostankin hieman elitistiseltä), kuulen ne taas. Ne ovat ulkona, kirjaston edessä. Pian alkaa rytmikäs huuto, huutoa säestää jalkojen tömistys ja yksinkertainen, militantti koreografia. Esitystä jatkuu joskus viisi, joskus viisitoista minuuttia (jos on huono tuuri). Aluksi se oli eksoottista, hellyttävääkin; sitten siitä tuli vain ärsyttävää. Nyt se pelottaa minua jollain selittämättömällä tavalla. 

Kyse ei ole Kansandemokratian armeijan nuorisojaoston sulkeisista (vaikka se sitä muistuttaakin), vaan mitä ilmeisimmin paikallisten opiskelijajärjestöjen mainosesityksestä. Lounastunnit ovat täyttyneet viimeisen kahden kuukauden aikana vastaavista kantoninkielisistä minishow:sta: kysymys herää miksi lukukauden ollessa lähes lopuillaan, nämä (todennäköisesti) värväysmielessä pidetyt esitykset yhä jatkuvat, jopa kiihtyvät. En halua kuulostaa suvaitsemattomalta (tiedostan, että suuri osa ärtymyksestäni johtuu mahdollisesti siitä, etten ymmärrä mitä nämä lapset huutavat), mutta vaistomainen toimintamallini tätä nykyä helposti tunnistettavan jalkojen hakkauksen/taputuksen/huutamisen kuullessani on pakoreaktio. 

Muita huomiotani opiskelukulttuurista täällä on mm. seuraava: paikalliset opiskelevat paljon: kellon ympäri kirjastossa istuvat nuoret eivät ole mitenkään yllättävä näky, myös tenttikauden ulkopuolella. Tämä pätee enemmän tai vähemmän kaikkiin tiedekuntiin. Mitään uuttahan tässä ei ole: tiesin etukäteen että opiskelumoraali on täällä hämmentävän kova. Pelottava uutinen sen sijaan on, että nämä (college-) vuodet ovat paikallisten opiskelijoiden "hupivuosia". Kilpailtuaan päiväkodista asti (itse asiassa jo ennen: päästäkseen hyvään alakouluun on ensin päästävä hyvään päiväkotiin...) opiskelupaikoista ja pääsystä hyvää yliopistoon opiskelijat "ottavat rennosti" ennen järkyttävän kilpailuhenkisen työelämän alkua. Tämän minulle siis luennoivat sekä huonekaverini (Hongkongissa lapsesta asti asunut), kiinalainen professorini ja kaikki muutkin paikalliset opiskelijat, joilta asiaa tiedustelin (koska en tietenkään heti uskonut ettei se olisi vähintään hienoista liioittelua). 

Huiman kovasta kilpailusta seuraa myös opiskelutyylin erilaisuus: siinä missä kotiyliopistossa oli tottunut siihen, että "tyhmiä" kysymyksiä ei ole ja tärkempää on avata suunsa ja osallistua keskusteluun (muistakaamme mm. eräs pinkkipaitainen teologineitonen ensimmäisellä uskontotieteen kurssilla...), täällä sen sijaan opiskelijat yrittävät lukea tutoriaaleihin tekstit "oikeita" vastauksia silmällä pitäen, jotta osaavat vastata jos opettaja kysyy juuri sitä. Tämä pätee melko yleisesti useimmille kursseilleni, vaikka jotkut opettajat yrittävätkin saada opiskelijoita "kysymään oikeita kysymyksiä". Kuunnellaanko niitä, on sitten toinen asia. 

Eläessäni tämän kaltaisen valtavan, stressaantuneen opiskelumotivaation keskellä en voi olla välillä ajattelematta, että vaikka Eurooppa varmaan onkin kuoleva kulttuuri, en pane pahakseni että asun siellä.

And the weeks keep rolling on, eli kuinka välttelet esseenkirjoitusta bloggaamalla

Tänään on ollut harmaa päivä, ja se on vaikuttanut välittömästi mielialaan. Reilun viikon vallinnut aurinkoinen, viileähkö (silti ohuella pitkähihaisella tarkeneva) ja kirkas sää piti mielen korkealla mutta jo toinen sadepäivä löysi minut kuuntelemasta Leevi and the Leavingsia ja huokailemasta raskaasti. Oi, Suomi, sinun pimeytesi ja räntäisyytesi on sentään stabiilia ja ennakoitavaa. Kotoa tullut jättikokoinen pakettikin oli omiaan tuomaan pientä koti-ikävää (olin käynyt kyttäämässä sitä kampuksen postitoimistosta kolme päivää ja tiistaina kanniskelin sitä sitten mukanani mairea hymy huulillani luennolta toiselle: "Yes, my family sent me a little something, I think there´s some chocolate in there...")

Viimeisestä päivityksestä on vierähtänyt aikaa, mutta lukijajoukkoni voi huoahtaa helpotuksesta: kyseessä on sosiaalisen elämän ja opiskelun aiheuttama kiire. Monituisista tapahtumista viimeisinä kahtena viikkona voinen mainita erityisesti ekskursion paikalliseen huvipuistoon OceanParkiin, jonka Halloween-tunnelma oli häkellyttävän hieno. Muutenkin kuulemma erinomaisen messevä puisto oli (alunperin vain länsimaisten expatriaattien juhliman) halloweenin kunniaksi teemoitettu koristeluiden, useiden kymmenien naamioitujen näyttelijöiden sekä ylimääräisten kauhulinnojen (mm. "Buried alive", jossa mentiin makaamaan arkkuihin, jotka sitten työnnettiin liukuhihnalla "uuniin" ja sitä kautta maan alle aina Helvettiin asti...) avulla uskomattomaksi elämykseksi. Ohessa maistiaisina Halloween-viikon mainosvideo, joka pyöri kaikissa mtr-metrojunissa:
Ha-ha-Halloween!

"Museum of Horrors, kahdeksasta kummituslinnasta ainoa Oikeasti aika pelottava: täynnä näyttelijöitä jotka säikyttelivät...

Ryhmäkuva 

Kyllä, minunkin oli pakko pistää vähän väriä naamaan tilaisuuden kunniaksi

Kämppikseni Kathy oli mukana myös.

Toinen hieno kokemus oli viime sunnuntainen vaellus New Territoryn (jossa siis itsekin asun) alueella sijaitsevalla Wilson Traililla, joka on melkoisen vaativa vaelluspolku. Hannu ja Hermonie olivat taas asialla ja mukana oli myös reilu puolisen tusinaa kaveriaan: lähes kaikki reilu kolmikymppisiä juristeja, mutta viihdyin erinomaisesti. Alunperin suunnitelmana oli tehdä 4-5 tunnin vaellus ja grillata lopuksi. Eksymisen ja yleisen aliarvioinnin takia kävelyä tulikin lähes 9 tuntia, mutta kokemus oli mahtava! Tosin kotiin päästyäni olin niin rikki että menin saman tien nukkumaan ja nukuin kellon ympäri.

Peloton suomalais-kiinalais-hongkongilais-japanilais-australialainen vaellusporukkamme

Tripping over

Maisemat olivat melkoiset, kunhan kiipesi tarpeeksi ylös

Koki ja Asumi opettivat minulle pari lausetta japaniksi vaeltamisen lomassa

Seuraavassa bloggauksessa: kulttuurierot opiskelussa ja niiden tuomaa turhautumista. Stay tuned!