Kulttuurierot, nuo aikamme umppalumpat

Istuskellessani New Asia-collegen kirjastossa selailemassa uusinta Time-lehden numeroa (suosikkihuviani lounastauolla, vaikka kuulostankin hieman elitistiseltä), kuulen ne taas. Ne ovat ulkona, kirjaston edessä. Pian alkaa rytmikäs huuto, huutoa säestää jalkojen tömistys ja yksinkertainen, militantti koreografia. Esitystä jatkuu joskus viisi, joskus viisitoista minuuttia (jos on huono tuuri). Aluksi se oli eksoottista, hellyttävääkin; sitten siitä tuli vain ärsyttävää. Nyt se pelottaa minua jollain selittämättömällä tavalla. 

Kyse ei ole Kansandemokratian armeijan nuorisojaoston sulkeisista (vaikka se sitä muistuttaakin), vaan mitä ilmeisimmin paikallisten opiskelijajärjestöjen mainosesityksestä. Lounastunnit ovat täyttyneet viimeisen kahden kuukauden aikana vastaavista kantoninkielisistä minishow:sta: kysymys herää miksi lukukauden ollessa lähes lopuillaan, nämä (todennäköisesti) värväysmielessä pidetyt esitykset yhä jatkuvat, jopa kiihtyvät. En halua kuulostaa suvaitsemattomalta (tiedostan, että suuri osa ärtymyksestäni johtuu mahdollisesti siitä, etten ymmärrä mitä nämä lapset huutavat), mutta vaistomainen toimintamallini tätä nykyä helposti tunnistettavan jalkojen hakkauksen/taputuksen/huutamisen kuullessani on pakoreaktio. 

Muita huomiotani opiskelukulttuurista täällä on mm. seuraava: paikalliset opiskelevat paljon: kellon ympäri kirjastossa istuvat nuoret eivät ole mitenkään yllättävä näky, myös tenttikauden ulkopuolella. Tämä pätee enemmän tai vähemmän kaikkiin tiedekuntiin. Mitään uuttahan tässä ei ole: tiesin etukäteen että opiskelumoraali on täällä hämmentävän kova. Pelottava uutinen sen sijaan on, että nämä (college-) vuodet ovat paikallisten opiskelijoiden "hupivuosia". Kilpailtuaan päiväkodista asti (itse asiassa jo ennen: päästäkseen hyvään alakouluun on ensin päästävä hyvään päiväkotiin...) opiskelupaikoista ja pääsystä hyvää yliopistoon opiskelijat "ottavat rennosti" ennen järkyttävän kilpailuhenkisen työelämän alkua. Tämän minulle siis luennoivat sekä huonekaverini (Hongkongissa lapsesta asti asunut), kiinalainen professorini ja kaikki muutkin paikalliset opiskelijat, joilta asiaa tiedustelin (koska en tietenkään heti uskonut ettei se olisi vähintään hienoista liioittelua). 

Huiman kovasta kilpailusta seuraa myös opiskelutyylin erilaisuus: siinä missä kotiyliopistossa oli tottunut siihen, että "tyhmiä" kysymyksiä ei ole ja tärkempää on avata suunsa ja osallistua keskusteluun (muistakaamme mm. eräs pinkkipaitainen teologineitonen ensimmäisellä uskontotieteen kurssilla...), täällä sen sijaan opiskelijat yrittävät lukea tutoriaaleihin tekstit "oikeita" vastauksia silmällä pitäen, jotta osaavat vastata jos opettaja kysyy juuri sitä. Tämä pätee melko yleisesti useimmille kursseilleni, vaikka jotkut opettajat yrittävätkin saada opiskelijoita "kysymään oikeita kysymyksiä". Kuunnellaanko niitä, on sitten toinen asia. 

Eläessäni tämän kaltaisen valtavan, stressaantuneen opiskelumotivaation keskellä en voi olla välillä ajattelematta, että vaikka Eurooppa varmaan onkin kuoleva kulttuuri, en pane pahakseni että asun siellä.