Shanghaijausta opiskelijabudjetilla

"Miksi eurooppalaiset katsovat meitä kiinalaisia niin alakanttiin?" kysyi nelikymppinen kiinalaismies junassa matkalla Shanghaista takaisin Hongkongiin. Samaa tahtoi tietää englannintaitoinen vieruskaverini, joka oli toiminut keskustelussa tulkkina. Myös yleisönä toimiva vaunuosastollinen junamatkustajia terästäytyi: tämä oli selkeästi polttava kysymys.

Tunsin tuskanhien kihoavan otsalleni. Miten voisin puutteellisella kiinallani, edes englannilla autettuna, selittää että suurin osa eurooppalaisista tietää aika vähän Kiinasta ja vielä vähemmän kiinalaisista ihmisistä? Että maabrändäys on onnistunut niin hyvin että autoritäärinen, despoottinen hallinto samastetaan näihin tavallisiin kiinalaisiin, jotka syödä mussuttavat kaikessa rauhassa 18 tuntia Shanghaista Shenzheniin? Sitä paitsi, kuka minä olen sanomaan mitään kokonaisen mantereen mielipiteistä? Hymyilin typerästi ja yritin selittää jotain välimatkan pituudesta ja siitä aiheutuvasta informaatiokatkoksesta. "Kiina on nyt siinä missä Eurooppa oli" totesi mies varmasti ja hyppyytti ehkä nelivuotiasta tytärtään polvella (Kiinassa näkee yllättävän paljon lapsiaan kanniskelevia ja hoitavia miehiä - yhdenlapsenpolitiikan aiheuttamaa?). Lause kuulosti opetellulta, mutta kuvasti kiinalaista nousevaa kansallistuntoa: Kiinassa suoritetaan nyt "suurta harppausta" hieman realistisemmalla aikataululla. Alkuperäinen Suuri harppaushan (1958-1960) pyrki modernisoimaan Kiinan koko tuotannon ja sosiaalisen rakenteen viidessä vuodessa: tuloksena oli 30 miljoonaa henkeä vaatinut nälänhätä. Nyt lähtökohdat ovat ehkä maltillisemmat, mutta tavoite on sama.

Matkustin siis jälleen samalla T211-junalla Shanghaihin (viime kerralla jäin aikaisemmalla asemalla Hangzhoussa) tapaamaan Edua ja katselmaan kaupunkia. 20 miljoonan asukkaan keskuksessa olikin sen verran sompailtavaa, että suunnitellut kaksi päivää venyivät neljään ja puoleen. Yllättävän paljon aikaa vaati matkustaminen: vaikka Edu asui melkein kaupungin keskustassa, kesti metrolla kulkeminen (Hongkongiin verrattuna) aika kauan. Shanghai teki minuun positiivisen vaikutuksen: vaikka se on melko samanlainen kuin Hongkong (=rakentunut ennen kaikkea kaupankäynnin ympärille), se on paljon kiinalaisempi, suorempi, röyhkeämpi, mutta myös rennompi. Kateellisena seurasin, miten kolme kuukautta kiinankielen tehokurssilla olleet ja kiinaa päivittäisessä elämässä käyttävät suomalaisopiskelijat puhuivat jo yhtä hyvää kiinaa kuin minä (joka sentään olin periaatteessa opiskellut vuoden pidempään). Mielessä kävi, että jos haluan todella oppia tämän kielen, joudun varmaan lähtemään vielä ainakin puoleksi vuodeksi Pekingiin muutaman vuoden päästä.

Ja nyt, rakkaat lukijat: Kuvia!

East Nanjing Road, pääostoskatu

Koira kolmen vuosituhannen takaa, Shanghai Museum

Poseerausta Renmin Squarella

Lisää poseerausta, taustalla Shanghai Museum

Tappaniyakin kärsivällinen kokki valmistaa vielä toiset kaksi tusinaa friteerattua banaania kyltymättömälle seurueellemme. Oppivatpahan olemaan mainostamatta "syö niin paljon kuin jaksat"... 

Mahtava emäntäni, Edu, majoitti minut Shanghaissa ja kierrätti kaupungilla

"Kiinalainen kivitalo"

Koko perhe kätevästi sähköskootterilla

Näkymiä Bundilta: Shanghain liikekeskus

Lisää näkymiä

Herralla oli sovittu tapaaminen French Concessionilla

Propaganda Art Museumiin oli melko vaikea löytää: osoitteessa oli asuintalokompleksi, jonka portilla vartija antoi kortin, joka opasti talon taakse: siitä hissillä kellariin, jossa museo sijaitsi.

Old Townin kujia

Kalastaja Renmin Parkissa

Tiistai-iltapäivä oli selkeästi pelipäivä

Lopuksi kuriositeetti: teksti Shenzhenin rajalla, jonka luin ensimmäisellä kerralla väärin (ja tietty aina sen jälkeenkin) ja ihmettelin kovasti. Miksi Kiinaan ei saa viedä naisten alusvaatteita?