Eilen alkoi arki, ja lähimmät tänne jääneet kaverini palasivat viimein retkiltään. Vaikutus oli huima: tuntui että oli taas osa jonkinlaista ihmisten verkostoa, kun saattoi mennä lounaalle porukalla. Kampuksella risteilee outoja naamoja, kun uusien vaihto-opiskelijoiden laumat vaeltavat ottamassa kontaktia ympäristöönsä ja toisiiinsa. Katsellessani heitä mietin, onko kenelläkään heistä sisällään samanlaista lievästi oksettavaa pakokauhua ja sekavaa yksinäisyyttä, josta kärsin viime syksyn alussa. Nyt voin itse kysyttäessä kertoa olennaisia selviytymisvinkkejä: missä kannattaa käydä, mistä ruokalasta saa syötävää ruokaa, mitä tarkoittaa add-drop-period, missä on kampusbaari jne. Tosin monet uusista opiskelijoista tulevat tänne kavereidensa kanssa, jo valmiissa ryhmissä (eivätkö ne ymmärrä, että vaihdon tarkoitus on kasvaa kärsimyksen kautta! Puolen vuoden lomailu kaveriporukalla, anna mun kaikki kestää!), joten tutustuminen on vähän hankalampaa. En ole kamalasti edes yrittänyt. Joku on jo Oliverin mukaan kertonut niille Mr. Wongistakin, ja ne ovat menossa sinne syömään. Luulevat löytäneensä sen paikan itse...
Tänään olen lähinnä nukkunut ja maannut vuoteessa koko päivän. Uutiset kotoa saivat aika apaattiseksi, enkä kirjaimellisesti ole poistunut huoneistosta ulos koko päivänä. Ensimmäisen viikon luoennot ovat niin alustavia, ettei niille tarvitse mennä, eikä koko ruumiissa tuntunut olevan yhtään lihasta tänä aamuna. Kohta kai pitäisi lähteä tuonne pimeyteen ja kirjastoon kertaamaan kiinaa, sillä ei tämä pelkäksi seinäntuijottamiseksikään voi mennä. Tai lentolippujen etsimiseksi; en vieläkään tiedä pitäisikö minun lähteä ensimmäisellä mahdollisella koneella Suomeen. Pitäisi, sanoo pieni ääni päässä. Mitä sinä täällä teet, ei Kiina ole liikkunut paikaltaan viimeiseen 5000:een vuoteen. Mummo sen sijaan on liikkumassa Tuntemattomalle maalle kiihtyvällä vauhdilla: ei sinun paikkasi ole silloin täällä. Eikä täällä tunnu enää hyvältä: kun ystävät pyysivät lähtemään kantapaikkaamme, ajatus tuntui lähinnä ahdistavalta.
Selasin kuitenkin äsken puhelimen muistia nähdäkseni voisinko soittaa jollekulle: yksinolo tekee minusta aina vähän omituisen. Puhelimen muistissa oli paljon nimiä, sillä olen huono poistamaan niitä. Siellä on numeroita ihmisiltä, joita en ole nähnyt moneen vuoteen - ja numeroita ihmisiltä joita en enää koskaan näe. Joidenkin ihmisten nimiä on liian vaikea poistaa luettelosta, vaikka tietää ettei kukaan enää soittaessa vastaisi. Poista-painike tuhoaisi viimeisen hennon yhteyden, atavistisen illuusion että aina on olemassa mahdollisuus ottaa yhteyttä ja kuulla tuttu ääni langan toisessa päässä. Voi olla, että viidenkymmenen vuoden päästä puhelimeni muistissa puolet nimistä kuuluu ihmisille jotka eivät enää vastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti