Paratiisisaaria ja sosiaalista eristäytymistä

"I hope I do not sound too negative, but if I hear someone ask one more time where we come from and why are we here, I swear to God I am going to do something violent I will later regret." Matkaseurueeni naurahti hermostuneesti ja nyökkäili ystävällisesti kylänraitilta vilkutteleville taksikuskeille. Olimme olleet Indonesiassa tuskin kahta viikkoa kun mörökölligeenini saivat minusta lopulta yliotteen: kaipasin takaisin ylikansoitettuun, sosiaalisesti estyneeseen Hong Kongiini - tuohon kaupunkiin jossa ihmiset tulevat kyllä tarvittaessa auttamaan, mutta jossa kaikki pitävät fyysisen etäisyyden, eivätkä kysy nimeäsi. Koska ketään ei kiinnosta mistä tulet! Ja miksi pitäisi?

Indonesiaan lähtö oli spontaanein matkani ikinä - aikaa matkaideasta lentokoneeseen oli reilu viikko, matkarinkkani painoi hädin tuskin seitsemän kiloa, ja kerrankin lähdin matkaan ilman Lonely Planetia ja kumppaneita - käytännöllisesti katsoen lähes alasti siis. Nippa nappa tunsin edes matkaseuraani: Coriana oli samalla antropologian kurssilla, mutta Narin olin tavannut vain kerran. Muodostimme visuaalisesti dynaamisen kolmikon: The Tall One, The Small One and The Big One.

Me kolme ja Kivileijona: Borobutur, Jaava

Kuten uskolliset lukijani mahdollisesti muistavat, edelliset kolme matkaani Aasiassa olivat pääosin sooloreissuja, joskin niiden tavoite oli tavata täällä tilapäisesti asuvia suomalaiskavereitani (joista olen tällä hetkellä ainoa täällä yhä viipyvä). Tällä kertaa matkustin hyvinkin tiiviissä tiimissä, johon liittyi vielä enemmän tai vähemmän aktiivisesti tanskalainen ystäväni Nina, jonka tapasin viime vuonna Hong Kongissa. Kansainvälinen (tanskalais-hollantilais-suomalais-amerikkalaiskorelainen-) nelikkomme oli valmis. Eri kansallisuuksien selitys joka toiselle (en liioittele) vastaantulijalle joka sitä tahtoi tietää oli aluksi hupaisaa, mutta loppureissusta en halunnut pysähtyä juttelemaan siitä enää kenenkään kanssa.

Saavuimme Jakartaan torstai-iltana ja jatkoimme sieltä matkaa perjantaiaamuna junalla Surabaniin, ja sieltä yön yli bussilla Balille. Viivyimme kaksi yötä hyvin turistisessa Kutassa, jossa oli hienot aallot ja kokeilin surffausta. En ole siinäkään luonnonlahjakkuus.

"Onko neiti kenties turisti?"

Kutassa yhytimme Ninan (mikä tasoitti ryhmädynamiikkaa mukavammaksi) ja jatkoimme matkaa pienelle Nusa Lembaguen paratiisisaarelle lähellä Balia. Viivyimme siellä vain yhden yön, mutta nuo kaksi päivää olivat ehkä suosikkejani koko matkalla: ajelimme skoottereilla ympäri saarta, uimme, snorklasimme ja söimme hyvin. Tunsin itseni Lisbeth Salanderin ja prätkähiiren risteytykseksi pienen vaaleanpunaisen skootterin selässä, ja aloin jo suunnitella moottoripyöräkortin ajoa (kummieno, valmistaudu antamaan informaatiota...).

Aaltoja!

Nusa Lembaguesta lähdimme kalastajaveneellä takaisin Balille: seuraava kohde oli kaupunki nimeltä Ubud. Jälleen erittäin turismin ympärille rakennettu paikka, jossa viivyimme jälleen yhden yön. Kävimme katsomassa balilaisen tanssiesityksen, joka olisi ollut hieno jos kaikki katsomon turistit eivät olisi jatkuvasti räpsineet kuvia kesken esityksen. Ubudista suuntasimme Kintamanin kylään itäisellä Balilla - tarkoituksena oli kiivetä Batur-vuorelle katsomaan auringonnousua. Mutta valitettavasti patikoituamme toista tuntia ylämäkeen pilkkopimeässä, löysimme itsemme vuoren laelta sumun keskeltä. Onneksi oli sentään apinoita seurana:

Laatuaikaa yksinhuoltajaperheessä

Coriana ja Nari matkustavat. Kokeilimme laskujemme mukaan lähes kaikkia eteentulleita matkustusmuotoja, paitsi hevosta. 

Jaavalainen Starbucks

Posetusta temppelinrauniolla

Kintamanin ympäristö oli kuitenkin todella kaunista vuoristo- ja järvimaisemaa, joten turha ei reissumme suinkaan ollut. Palasimme alas Dempasariin ja sieltä yöbussilla Jaavalle Johgiakartan (tai Yohgyakartan) kaupunkiin, jossa Nina asui toistaiseksi kenttätyönsä ajan. Viivyimme mukavassa hostellissamme kaksi yötä, tutustuimme muihin reppureissaajiin ja kävimme jopa laulamassa karaokea (Indonesialainen konsepti on hyvin samankaltainen kuin muutkin aasialaiset karaokepaikat: iso huoneisiin jaettu kompleksi). Ääneni palasi vasta seuraavana päivänä, muisti sentään ei mennyt vaikka paikalliset tuttavat tarjosivat indonesialaista viinaa rohkaisuryypyksi.

Joghyakartasta lähdimme edullisella junalla Jakartaan ehtiäksemme maanantai-aamun lennolle takaisin Hong Kongiin. Valitettavasti kaikki paikkaliput oli myyty, ja istuimme 12 tuntia puulaatikolla, rikkinäisen ikkunan vieressä. Vähältä piti, ettemme myöhästyneet lennoltakin, koska juna oli kolme tuntia myöhässä. Saapuessamme Jakartaan punertava täysikuu valaisi aseman viereisiä hökkelirakennelmia palmuineen ja kaikki näytti epätodelliselta ja kauniita. Olin kuitenkin niin väsynyt, että epätodellinen tunne saattoi johtua unenpuutteen rohkaisemasta eksotismista.

Turha ei ollut reissumme: puhumme edelleen toisillemme ja nyt on sekin kolkka Aasiaa nähty. Voin rauhallisin mielin lähteä kolmen viikon päästä Pekingiin, jossa todennäköisesti ketään ei kiinnosta sielläkään mistä tulen. Got to love the Chinese.