"- ja balalaikka soi!"

Kaikki hauska loppuu aikanaan. Kuten myös kaikki vähemmän hauska. Itse asiassa, kun tutkijat kiistelevät edelleen äärettömyyden olemassaolosta, voi aika luottavaisesti todeta että rakkaalla pallollamme KAIKKI loppuu aikanaan. Omalla vaihtovuodellani alkoi juuri lähtölaskenta, kun Suomesta tuli hartaasti odotettu puhelinsoitto: ensi kesäksi irtosi töitä kaupungilta Helsinki helppinä! (Niille jotka eivät konseptia tunne, niin melko kamaliin vihreisiin liiveihin puetut turistioppaat partioivat keskustassa pareittain ja neuvovat turisteja "ensiavuksi"). Haastattelija sanoi suoraan, että kiinantaitoni on suurin valttikorttini, mutta valitettavasti he eivät voi testata sitä koska eivät itse puhu kieltä... Pitää alkaa siis treenata tosissaan. 

Ra-Ra-Raputin, Oguo de nywang de airen...

Työpaikan kunniaksi lähdimme kämppikseni Kathyn kanssa kampusbaariin yksille, ja matkalla kohtasin lähes aavemaisen etiäisen: United Collegen keskusaukiolla vietettiin jotain paikallisten opiskelijajärjestöjen käsittämättömistä juhlallisuuksista. Pienellä lavalla kaksi poikaa hoilasi karaoketyyliin kantoninkielistä versiota Ra-Ra-Rasputinista - tosin kertosäe meni Kathyn mukaan suurin piirtein "Di Huan, mene pesemään kasvosi, niissä on näppylöitä!" Kiinalaista huumoria...

Tunteeni äkillisestä ja vääjäämättömästä lopusta Aasiassa ajelehtimiselle ovat vaihtelevia. Toisaalta on mukavaa että on taas jokin päämäärä: lähden tenttien jälkeen 5.5. Pekingiin, sieltä Suomeen varmaan 27.5 ja muutto Paraistentiellekin (kotiin!) on näkyvissä heinäkuun alussa. Kaikki tulee taas olemaan auvoista ja ihanaa, kuin ennen vanhaan. Toisaalta olen vähän kauhuissani: tässäkö tämä nyt jo olikin? Olenko varmasti saanut Hong Kongista kaiken olennaisen irti? Entä haluanko ihan tosissani takaisin? Eikö Aasiassa ole hyvä? Mitä nyt vähän säteilee...

Älkää ymmärtäkö väärin, rakkaat lukijat: Suomi on edelleen muistoissani hehkeä ja eloveenantuoksuinen (joskin huolestuttavasti perussuomalaistuva), mutta jostain syystä tämän kevään aikana koti-ikäväni on kadonnut lähes kokonaan. Toki kaipailen kesäisiä päiviä ja öitä puistoissa ja ystäviäni (ja koiria), mutta ikävä ei ole enää samalla tavoin henkeä salpaava kuin joskus viime syyskuussa. Ehkä olen sopeutunut? Todennäköisempi syy on, että lähtö oli tammikuusta asti olennaisesti lähempänä kuin viime syksynä: jos olisin tullut tänne vain puoleksi vuodeksi, en varmaan olisi ollut lainkaan koti-ikäväinen. Vuoden poissaolo vaatii täysin erilaista asennetta ja staminaa kuin reilut neljä kuukautta kevälukukautta. 

Se siitä lähdöstä siis. Nyt odottelen malttamattomana kolmen viikon Pekingin-keikkaani ja kiinanopiskelukin on saanut puhtia: opettajani, neiti Xin, huomautti kuullunymmärtämiseni parantuneen huomattavasti. (Toisaalta edellisestä tentistä hän antoikin D:n, joten ei tästä pääse kuin ylöspäin...)

Ja juuri kun olin valittamassa, ettei Hong Kongissa ole kulttuurielämää, päädyin pitkästä aikaa taas livekeikalle. Ystäväni Dawn (toinen niistä kahdesta paikallisesta kaveristani) konsertoi bändinsä kanssa keskustan Fringe-klubilla ja lähdimme Erican ja Corianan kanssa osoittamaan tukeamme kanssaopiskelijalle (olemme kaikki samassa Meanings of Life-tutoriaalityhmässä). Ilta oli harvinaisen hauska ja musiikki hyvää, pop-rockia pirteällä asenteella ja Corianan taito avata salakuljetetut kaljapullot sytkärillä pöydän alla ilmiömäinen. Älkää katsoko minua noin - ulkona juominen on Hong Kongissa kallista.