Kiinassa ulkona syöminen on edullinen ja sosiaalinen tapa tavata ihmisiä ja täyttää vatsaa. Painotus on tässä kohtaa sanalla sosiaalinen: ravintoloihin mennään porukalla tai ainakin kahdestaan, ja pienet ateriat jaetaan jotta kaikki saavat maistaa kaikkea. Kukaan ei mene ravintolaan syömään yksin.
Viikon Hongkongin keskustan vilinästä nauttineena kuvittelin olevani jo joltisenkinlainen ekspertti, mutta vähäinenkin maisemanvaihdos sai moisen turhamaisuuden karisemaan. Saavuin kampukselle eilen vasta myöhään iltapäivällä, sillä olin mennyt sekaisin päivissä ja luulin orientaation alkaneen vasta eilen. Väärin, se oli alkanut jo maanantaina. En siis kerennyt tutustua kehenkään enkä tuntenut ketään. Väliaikainen huonekaverini ei ollut tullut ja kaikki kampuskierrokset olivat jo menneet. Toisin sanoen olin täydellisen yksin ilman minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja. En toki antanut tämän masentaa kuin hetken: lähdin kiertämään (HYVIN mäkistä) kampusta jalan. Ei liene suurikaan yllätys, että vaelsin lopulta lähes kolme tuntia ylös ja alas kampusta ja raahauduin lopulta pimeän tullen nälkäisenä jonkinlaiselle keskusaukiolle. Siellä loisti kaksi kutsuvaa valoa: ruokakauppa ja pieni opiskelijaravintola.
Valitsin väärin. Minun olisi pitänyt ostaa iltapalani kaupasta ja hiipiä takaisin väliaikaiseen huonekopperooni. Opiskelijaravintola oli puolillaan väkeä, jokaisessa pöydässä vähintään kolme äänekkäästi aterioivaa asiakasta. Istuessani yksin nurkkapöydässä saatoin kirjaimellisesti tuntea säälivät katseet sekä henkilökunnan että muiden ruokailijoiden suunnalta. Yksin julkisesti ruokaileva rassukka. Klassinen kulttuurimoka. Tapaus on kuitenkin opettavainen, sillä se sai sisäistämään sen tosiasian että täällä todella olen yksinäni: voin joko pistää kaikki sosiaaliset taidot peliin tai hävitä kontaktityhjiöön. (Tai facebookata. Vuoden.)
Hongkong on hieno kaupunki ja olen nauttinut olostani täällä. Sekin kuitenkin oli mahdollista juuri ennalta hankittujen tuttavuuksien ja niiden syventämisen avulla. Tilanteen vakavuus saa lähes verenmaun kohoamaan suuhun, ja hetkellisesti pohtimaan sitä kysymystä, jonka Otso esitti kuukausi sitten ja johon kieltäydyin vastaamasta: Miksi oikein lähdin tänne?
En tiedä. Mutta ikkunastani näkyy sentään vesiputous.
Tinde!
VastaaPoistahaloo! sä tuut pärjämään loistavasti, seuraavalla kerralla vaan istut pöytään, jossa on mukavannäköisiä tyyppejä ja puhut niille. siel on niin paljon ihmisiä, et jos mogaat, nii ei ne kuitenkaan tuu enää vastaan. mieti! sulla on miljoonia mahdollisuuksia..
ja! oot kyllä hyvä kirjoittamaan. jes, tästä tulee mun suosikkiblogi.
Vuoden päästä pohdit tuota samaa kysymystä, ja mietit että luojan kiitos lähdin! :) Oot sen verran hyvä tyyppi, että ihan varmana alkaa pikkuhiljaa toi sosiaalinenkin puoli toimimaan. Sillä aikaa keskity oppimaan asioita itsestäsi, siihen kun on aika harvoin yhtä hyvää tilaisuutta. Aivan hirveät määrät kaikkea hyvää sulle! Tästä tulee munkin suosikkiblogi :) Terveisin Aili
VastaaPoistakuulostaa pelottavalta mutta ehkä lopussa muistelet kaiholla sitä yhtä kertaa, jolloin sait nauttia ateriasi rauhassa. haleja!
VastaaPoistaja pieni kysymys: mikä on aikaero sinne?
VastaaPoistaKiitos kaikille rohkaisusta, olette ihania :) Aikaero on viisi tuntia Suomen aikaa edellä.
VastaaPoistaeli neljä tuntia köpikseen..
VastaaPoistatäälläkin oli alussa kauhee paine tutustuu kaikkiin mahdollisiin. Mut toisaalta eiks oo parempi tutustuu muutamiin ihmisiin hyvin, ku kaikkiin vähän sinne päin :)
VastaaPoista