Miksi blondi meni Kiinaan?

Hide your babies, ladies and gentlemen! Astuessani ulos Wan chaissa (Hong Kong Island) sijaistsevasta kampaamosta, jonka olin valinnut täysin satunnaisesti, satuin vilkaisemaan näyteikkunan heijastukseen. Vastan tuijotti Jared, the Goblin King! (pyylevämpi versio tietysti)

Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani epäkohtelias kiinalainen vartija oli viimeinen pisara ja päätin tehdä jotain tukalleni (mikä oli ollut tarkoitus viimeiset neljä viikkoa). Kukaan paikallisista tutuistani ei kuitenkaan osannut oikein suositella kampaamoa, joten päätin keskustassa käydessäni yksinkertaisesti vain valita ensimmäisen sopivanoloisen paikan. Kampaamo johon päädyin oli melko edullinen ja käytti Schwartzkopfin värejä - sinne siis. Koska hiukseni olivat juuristaan jostain syystä hyvin vaaleat, arvelin auringon vaalentaneen ne ja päätin kokeilla vähän vaaleampaa sävyä koko tukkaan. En kuitenkaan ihan NÄIN vaaleaa... Kaiken lisäksi leikkauksessa oli toivomisen varaa, kun kampaaja tuntui keskittyvän lähinnä suoristamaan tukkaani (en HALUA siitä suoraa) harjan ja föönin avulla. Kolme tuntia (Kolme! Kahdelta kampaajalta meni kolme tuntia leikata ja värjätä pääni!) myöhemmin pääsin kadulle ja päätin kokeilla ensi kerralla toista kampaamoa.

Nyt vastustan parhaani mukaan halua ostaa pitkiä goottitakkeja, mustia nahkahousuja ja alkaa varastella ihmisvauvoja ja häiriköidä teinityttöjä laulun säestyksellä...

(Tukka näyttää kuvassa hieman todellisuuttakin monivärisemmältä... Ei se nyt ihan NOIN hirveä ole.)

China: Great Temples, Fried noodles, Cheap dvds, abused puppies

Hetken luulin joutuneeni painajaisuneen ja suljin silmät muutamaksi sekunniksi. "Kun avaan silmät, kaikki on taas hyvin. Oliver EI myöhästynyt junasta koska halusi ostaa ruokaa junamatkalle. Minä EN ole yksin täpötäydessä junassa matkalle jonnekin Keski-Kiinaan ilman rahaa, määränpään tarkkaa osoitetta tai toimivaa kännykkää. Minä EN ole ilman istumapaikkaa seuraavat 16 tuntia keskellä tungosta, jossa kukaan ei puhu englantia..." Sitten avasin silmät. Mikään ei ollut muuttunut.

Uskokaa tai älkää, rakkaat lukijani (te kaikki neljä ja Äiti), kaikki todella tuntuu sujuvan elämässä "lopulta parhain päin". Vain neljän tunnin päästä onnistuin kiilaamaan itselleni istumapaikan, ja seuraavana aamuna klo 5 saapuessani sateiseen Hangzhouhun, Fred oli kuin olikin minua vastassa (äkäisenä, koska oli joutunut valvomaan koko yön että pystyisi nousemaan, ja koska oli joutunut maksamaan 90 kuaita taksista, mutta silti). Hangzhoun kaupunki sijaitsee melko lähellä (180 km) Shanghaita ja on (Wikipedian mukaan) sekä Marco Polon että Ibn Battuan "maailman kauneimmaksi kaupungiksi" ylistämä. Ja kaunis se on! Kaupungin länsipuolella on nerokkaasti nimetty Läntinen järvi, Xifu, jonka toisella puolla sijaitsevat vuoret ja alueen kuuluisat teepensaspellot. Paikka onkin suosittu häämatkakohde.

Oliver tuli seuraavana päivänä (junia ei kulkenut kovin usein), joten sompailimme ensimmäisen päivän Fredin kanssa kahdestaan etsimässä a) Kansallista Tee-museota ja b) Tee-kylää (näen jo ainakin Ainon nauravan, mutta tee sattuu olemaan Hangzhoun ykkösvientiartikkeli. Tee ja kauniit tytöt, mikäli sananparsiin on uskominen...) Kolmessa päivässä ehdimme pyöräillä läheiselle temppelialueelle, syödä todella edullisesti, laulaa karaokea vakioteehuoneemme tarjoilijoiden kanssa, ja käydä Night Marketilla ostamassa (piraatti-) tavaroita. Koin hienoisia moraalisia ahdistuksia ostaessani näyttävän Mao-aiheisen mukin (ostaisiko kukaan koskaan Hitler-aiheista mukia? Tai Idi Amin-mukia? Eipä niin!), mutta perustelin sen lopulta kandiaiheellani.

Sain myös melkoisen länsimainen turisti kohtaa itä-aasialaisen kulttuurin- shokin joutuessani todistamaan, miten marketin myyjät kirjaimellisesti pallottelivat pikkuisella koiranpennulla, jonka korvassa oli kimaltava lävistyskoru ja jonka silmät olivat täysin tyhjät ja koko ruumis täysin turta. Tottahan tiedän paremmin kuin hyvin, ettei Kiinassa juuri arvosteta eläimiä samalla tavalla kuin (ainakin periaatteessa) Lännessä, mutta sen todistaminen, miten avutonta olentoa kohdellaan täysin leluna nosti silti palan kurkkuun. Enkä tietenkään voinut tehdä mitään; en ostaa pentua ja viedä sitä mukanani, enkä alkaa huutaa ja kirkua. Ainoa vaihtoehto oli sanoa "Me ei osteta näiltä mitään" ja lähteä pois.

Ko. tapausta lukuunottamatta matka sujui erinomaisesti. Hieman vanhanaikainen matkustustapa leimasi oleskeluamme Hangzhoun International Youth Hostellissa (edullinen, loistava sijainti, siisti: suosittelen!). Kenenkään kännykkä ei oikein toiminut Kiinan puolella, joten eksyessämme toisistamme palasimme hostellin lobbyyn ja tiedustelimme olivatko toiset jättäneet viestejä. Meillä oli em. vakioteehuone, josta sai hyvää teetä, ja jonka tarjoilijattareen Fred oli palavasti rakastunut: kaksi hyvää syytä istua siellä joka ilta.

 Tee-museon puutarhassa oli Lu Yu -nimisen oppineen patsas (eli 700-luvulla eaa), joka kirjoitti ensimmäisen klassisen, kuuluisan tee-aiheisen tietokirjan. Näyttää hyvin itseensä tyytyväiseltä veikolta, tai sitten on juuri maistanut erinomaista paikallista Longchi-teetä.

Tinde Läntisellä järvellä. Kuvan ottohetkellä oli eksynyt pahasti matkatovereistani, koska olin ottanut väärän bussin: matkasin siinä reilun tunnin koska en uskaltanut nousta pois ja ajattelin, että "kohta varmaan tunnistan missä olen". Lopulta jäin pois Hangzhoun keskustassa nähdessäni Nokian kyltin. Huvittavaa, miten tutut tuotemerkit vieraissa paikoissa tuntuvat usein merkillisen lohdullisilta: kun näkee Starbucks´in, H&M:n tai Nokian ("Unofficial Finnish Embassy", kuten Oliver sitä nimitti) nimen keskellä tuntematonta semioottista merta, pystyy paikallistamaan itsensä jollakin tasolla:

 "Kas, nämä ihmiset kuluttavat samoja tuotteita kuin minäkin. Ja koska olemme kaikki ensisijaisesti kuluttajia, meillä on siis paljonkin yhteistä."

Kolme muskettisoturia poseeraavat Lingyin-temppelin muureilla. Päivä oli pilvinen ja nilkkaani koski saatanallisesti, mutta muuten oli mahtavaa! Olimme vuokranneet pyörät päästäksemme sinne. Suosittelen ehdottomasti pyöräilyä ympäri järveä!

(Tosin yksi turistioppaista kommentoi täysin puun takaa juurikasvuani todella epäkohteliaasti. Kiinalaiset eivät, alleviivaan EIVÄT ole kohteliasta kansaa.

Heidät vain usein sekoitetaan japanilaisiin, jotka puolestaan ovat.)

Viereisessä kuvassa Tinde ja "Suurimahainen Buddha". Arvaa kumpi on kumpi!

Nyt istun taas omassa huoneessani, "kotona". Hirveästi työtä jotta saan kurottua kiinni tekemättömät työt (miten muka kerkeän, kun ostin juuri kolme tv-sarjaa kokonaisuudessaan ja sain tietää, että Multimedia Libraryssa on itse asiassa kaksi miljoonaa dvd:tä...).

Kiinassa, Kiinasta, Kiinaan

Tänään lähdin viimein rajan tuolle puolen. Aseistettuna valtavalla sateenvarjolla ja saksalaisella sidekickillä lähdin etsimään edullisia junalippuja Shenzhenistä, joka sijaitsee n. 15 minuutin MTR-matkan päässä yliopistolta. Torstaina on kansallinen vapaapäivä, joten päätimme muutaman kaverin (epäröin käyttää suomalaisittain katsoen hyvinkin vakavaa sanaa "friend" ja suosin toistaiseksi vielä neutraalimpaa "acquiatance"-termiä) kanssa lähteä käymään Shanghain lähellä Hanzhoussa. Tai oikeastaan he päättivät ja minä tuppauduin mukaan. Röyhkeys on tutustumisen alku! Suunnitelmana on lähteä huomenna ja palata sunnuntaina tai maanantaiaamuna. Junamatka kestää jännittävät 15 tuntia!

 Perillä Shenzhenissä odotti kovasti välittömästi Neuvostoliiton jälkeistä Tallinnaa muistuttava paikka, jonka ankeutta ei sanottavasti parantanut toista päivää jatkuva kaatosade (Taifuuni-varoitus nro. 3 pärähti soimaan yöllä ja ikkuna paiskautui myrskyn voimasta auki. Mahtavaa!). Koska olimme Oliverin kanssa matkassa rajoitetulla aikataululla ja selkeällä agendalla, marssimme välittömästi lippuluukun jonoon. Ainoa juna Hanzhouhun lähtee huomenna puolen päivän jälkeen, joten skipattavia tunteja tuleekin vielä yksi lisää.. Noh, eikös tänne tultu kokemaan seikkailuja?

Shenzhen, juna-asemalla

Olen aavistuksen huolissani asenteestani, eikä se huoli ole väistynyt positiivisten kokemusten myötäkään. Tänään syödessäni lounasta huoneessani (koska koulukanttiini oli niin täynnä) ja katsellessani tv-sarjaa koneelta tunsin oloni suorastaan suloiseksi. Sitten tajusin, että söin tomaatti-kurkku-Philadelphia-paahtoleipiä ja katselin Komisario Lewisiä - lempipuuhaani Suomessa! Tämäkö oli sitä sopeutumista ja uuteen kulttuuriin tutustumista? Olenko yhä koteloitumisvaiheessa? Oloni oli valtavan miellyttävä, mutta toisaalta syyllinen. Syyllisemmäksi se muuttui jutellessani tänään lippujenhakumatkalla Oliverin kanssa, jonka mielestä Hongkong on liian länsimainen ja muut vaihto-opiskelijat kulttuurista ja Kiinasta vähät välittäviä. Yritä siinä sitten sopertaa, että kyllä minua Kiina kinnostaa, mutta tänne asettuminen on ollut henkisesti paljon raskaampaa kuin kuvittelin - että suunnittelin kotona matkustavani ympäri Aasiaa mutta nyt haluaisin vain opiskella ja katsoa kaikki United College Libraryn elokuvat. Ettei ole minun vikani etten sattunutkaan olemaan niin vahva ja itsenäinen kuin uskoin, ja että tunnen tarvitsevani aikaa ja kulttuurillisia turvariepuja (paahtoleipää, brittikomediaa ja Suomi-rockia) jaksaakseni. Edessä on kuitenkin vielä kokonainen vuosi! Pitääkö minun kieltää itseltäni kaikki se mistä nautin ennen vaihtoa? Eihän täällä ole herranjestas edes ruskaa! Ehkäpä tämä matka palauttaa energiani ja uteliaisuuteni.

Viime viikonloppuna oli antropologien juhlat Repulse Bayn rannalla ja oli todella kivaa. Vielä parempaa on, että samalla porukalla suunniteltiin pitävämme kahden viikon päästä Monty Python-ilta. (Maksim, olit oikeassa: Monty on kova sana jopa täällä jos osaa etsiä!) Parasta on ollut hengata porukassa, jossa omaa aihevalintaa (uskontotiede/antropologia/humanismi/mahdollinen työttömyys ja todennäköinen köyhyys) ei tarvitse selitellä kenellekään - äärimmäisen bisnesorientoituneessa paikassa humanisti alkaa arvostaa sitä. Elämään on muutenkin tullut perspektiiviä, kun on jotain mitä odottaa. Ainokin sanoi tulevansa käymään Aasiassa joulun tienoilla - ehkä tapaamme Japanissa tai Vietnamissa?

Kulttuurishokki ja kalliit pavut

Luin muinoin eräästä mainiosta artikkelista, ettei kaukomaille lähdetä tutustumaan uuteen kulttuuriin vaan omaan itseen. Kun joutuu näet vieraassa paikassa viettämään paljon aikaa oman päänsä sisällä, löytää usein uusia (yleensä epämiellyttäviä) puolia itsestään. Koska olen viime aikoina tuntenut oloni melko apeaksi - joskin huomattavasti paremmaksi kuin kaksi viikkoa sitten - päätin kääntyä asiantuntijoiden puoleen ja googletin sanat "cultural adaptation" saadakseni tietää mitä on vielä edessä. Uuteen kulttuuriin mukautuminen on monivaiheinen prosessi, ja eri lähteet ovat eri mieltä niiden koostumuksesta ja järjestyksestä, kestosta puhumattakaan. Ilmeisesti yleisin mielipide on kuintekin seuraava:

1) "Kuherruskuukausi": Kaikki on uutta ja jännittävää! Ihmiset ovat ystävällisiä, maisemat makeita, kulttuurierot mielenkiintoisia. Kestää yleensä 1-2 viikkoa, joten satunnaiset matkailijat yleensä edes ohita tätä vaihetta.

2) Kulttuurishokki: Uuden ympäristön negatiiviset puolet alkavat tulla esiin. Kaipuu ja koti-ikävä iskee, muistot kotimaasta ovat romantisoidusti värittyneitä ("Oi! Suomen syksy! Ollapa nyt kotona sienestämässä keskellä ruskaista metsää!") ja uuden ympäristön kieli- ja kulttuurierot tuntuvat litsepääsemättömiltä ("Limsa-automaatti söi rahani! Ymmärrättekö? ATE MY MONEY. Does anyone here speak English?").

3) Sulkeutuminen: Uusi ympäristö on uhkaava ja epämiellyttävä; seuraa sulkeutuminen ja lohduttautuminen (esim. shoppailemalla, ruoalla, elokuvilla ja alkoholilla...). Oheisesta kuvasta näette nykyisen sulkeutumispaikkani.

4) Sopeutuminen: Hitaasti elämä voittaa. Ympäristö alkaa jäsentyä rationaalisesti ja vaikeudet tuntuvat pienemmiltä. Kontaktit paikallisiin syventyvät. Toivo herää, kunnes...

5) Paluushokki: Kuulemma pahin. Olet ollut poissa, ja sillä aikaa kaikki tuttusi ovat jatkaneet elämäänsä. Itse olet toivon mukaan kokenut unohtumattomia asioita, mutta niiden selittäminen on turhaa. Suosikkisetäni Somerset Maugham puki tämän tosiasian elegantisti sanoiksi:


We are not the same persons this year as last; nor are those we love. It is a happy chance if we, changing, continue to love a changed person.

Loppuvinjettinä äskeisen kauppareissuni tunnelmia. Hong Kong on melko halpa paikka, vaikkei toki Kiinaan verrattuna: jos vain saisin jonkin porukan koottua ja pääsisin käymään Shenzenin puolella, voisin ostaa kasoittain ulkoilushortseja :( Mutta ruokapuolella on yllättävän kallista. Asioin kampuksen ainoassa ruokakaupassa, Park´nShopissa, joka on melko hyvälaatuinen joskin suhteellisen hintava kauppa. Vertailtuani hintoja Suomen vastaaviin, huomasin että
a) maito, alkoholi, purkkipavut, juusto ja ylipäätään kaikki maitotuotteet ovat melko kalliita, samoissa hinnoissa kuin kotona tai jopa kaksinkertaisia kuten maidon kohdalla! Sitä tosin tuotetaan tänne Australiasta...
b) paahtoleipä, hedelmät ja nuudelit taas ovat melko edullisia.
Elän siis loppuvuoden omenilla, nuudeleilla ja hillopaahtoleivillä. Ei juuri mitään muutosta entiseen siis. Lopuksi näkymä asuntomme parvekkeelta melko saasteisenä päivänä (Damn you, People´s Republic Insdustries!):

Kiinalainen silmämurhaaja ja muita tarinoita

On satanut jo kolme päivää. Välillä sade muuttuu tihkuksi, mutta enimmäkseen sitä tulee enemmän kuin Suomessa koskaan. Se vaikuttaa ihmisten mielialaan: kysyessäni eilen illanvietossa mitä muut vaihto-opiskelijat olivat tehneet kahtena vapaapäivänään, vastaus oli kaikilla sama. Eivät mitään. Eivät ainakaan koulutöitä. 


Istuimme lauantai-iltana vajaan tusinan vaihtarin voimin yhden international-housen huoneiston olohuoneessa, siemailimme Tsing Tao-olutta (hyvää, mietoa lageria) ja koetimme viihdyttää itseämme ja toisiamme kampusbaarin mentyä kiinni (lauantaina klo 20...Eikö kiinalaisten pitänyt olla yrittäjähenkistä kansaa?). Teimme taikatemppuja, kerroimme vitsejä ja keskustelimme syvällisesti kummituksista (hollantilaisen idea). Kampuksella on kymmeniä kummitustarinoita, jotka liittyvät eri paikkoihin. Rakennuksessa, jossa käyn tiistaisin luennoilla, on kuulemma hissi jonka ovet aukeavat toisinaan tuntemattomiin paikkoihin. Moni kummitustarina juontaa juurensa opiskelijoiden itsemurhiin, jotka ovat kuulemma yleisiä. Kämppikseni väittää keskiverron vuoden vaativan jopa 5-10 uhria, mutta se lienee liioittelua. Lopulta päätimme pelata silmämurhaajaa - tiedättehän vanhan seuraleikin, jossa pelaajat istuvat ringissä ja murhaaja yrittää listiä muita pelaajia vinkkaamalla huomaamattomasti silmää. Tämä ja erilaiset muut muunnelmat murhaaja-pelistä perustuvat viehättävästi kahteen peruselementtiin: vainoharhaisuuteen ja lynkkausmielialaan. Se tekee niistä varsin toimivia, koska useimmat ihmisryhmät ovat taipuvaisia kumpaakin.  


Silmämurhaajan teki kuitenkin hankalaksi se seikka, että yli puolet ryhmästämme oli kiinalaisia joko kansallisuudeltaan tai juuriltaan. Silmämurhaaja on suunniteltu suurisilmäisiä eurooppalaislapsia varten, ja kapeat, vinot silmät vaikeuttavat sen ymmärtämistä onko kanssapelaaja juuri yrittänyt murhata sinut vai vain räpäyttänyt kuivuvia piilolinssejään. Lopputulos oli, että varsinkin eräs Manner-Kiinasta saapunut poikaparka oli jatkuvasti ykkösepäilty. Lopulta vaihdoimmekin tarinavetoisempaan "ihmissusi"-peliin (tunnetaan myös "mafiosona"), jossa niin ikään pelaajaryhmä hupenee vähemmän luonnollisin keinoin. 


En olisi suostunut myöntämään tätä vielä Suomessa, mutta viimeisen kahden viikon aikana olen tullut johtopäätökseen: itä-aasialaiset todella näyttävät samalta. Olen oppinut jo erottamaan melko nopeasti toisistaan kiinalaiset ja korealaiset, mutta hongkongilaiset ja japanilaiset hämmentävät pakkaa. Lisäksi suuri osa kiinalaisista näyttää keskenään hyvin samanlaisilta, samoin kuin korealaisetkin. Tämä hankaloittaa tutustumista, kun seuraavanlaiset keskustelut alkavat toistua kiusallisen usein:


- Hi, I am Tinde from Finland! Nice to meet you.
- Yes, hi, I am Ging/Harriet/Kim/Dai, we met yesterday.
- Oh. Right. Right, of course, you must forgive me my horrible memory with names. I just did not remember your´s, so I thought to introduce myself again.


Useimmissa edelläkuvatuissa tapauksissa minulla ei ollut hajuakaan että olin tavannut ko. henkilön aiemmin. Kaikilla on tumma tukka, pieni ja siro olemus ja melko samanlaiset vaatteet. Kokeilkaa itse!

Sataa ja paistaa

Trooppinen rankkasade yllätti sankarittaremme täydellisesti hänen poistuessaan kirjastosta. United College, jonne kävelee dormiltani kymmenessä minuutissa, on kovaa vauhtia muodostumassa suosikkipaikakseni. Valitettavasti syynä ei ole vain monipuolinen kirjasto (vaikka se sitä onkin), tai vehreä kampusalue (hyvin mukava lueskelupaikka), tai edes kampusasteikolla jopa erinomainen pieni ruokala. Syynä viipyileviin kirjastoreissuihin on multimediaosasto, jossa on valtava dvd-kokoelma. Elokuvia on varman kymmenisentuhatta, lähes täydellisessä epäjärjestyksessä, eri puolilta maailmaa ja kahdeksalta viimeiseltä vuosikymmeneltä. Vaikutelma saa uskomaan, että kokoelmassa on mahdollisesti kaikki maailman elokuvat: hyllyjä selatessa törmää jatkuvasti elokuviin, jotka on aina halunnut katsoa. Niitä voi lainata mukaan tai katsella isoilta tietokonenäytöiltä osastolla - tällöin säästää myös oman huoneen ilmastointikuluissa sillä kirjaston laitteet pitävät paikan jatkuvasti mukavan viileänä. Epäsosiaalisina päivinä voi käpertyä tuolinnurkkaan ja täyttää päänsä cinematografisella lohturuoalla.

Tänään olin unohtunut ihailemaan Valko-Venäjän maisemia ja Daniel Craigin nahkatakkia varsin toimivan toinen maailmansota-pätkän "Uhma"- parissa, kun kirjasto kuulutti sulkevansa ovet. Oven toisella puolen odotti täysin yllättävä vedenpaisumus, joka kasteli läpikotaisin viidessä sekunnissa (laskin) ja sai kirjaston portaat muuttumaan vesiputoukseksi. Huomenna tiet ovat taas täynnä kuolleita sammakoita. Päästyäni viimein likomärkänä takaisin asunnolleni huomasin, että paikan oli valloittanut kaksi tusinaa korealaista jotka viettivät syntymäpäiviä. Ei siinä auttanut muu kuin vaihtaa vaatteet ja mennä lokkeilemaan kakkua.

Tänään on muutenkin ollut "syö ilmaiseksi kampuksella"-päivä, koska päivälliseni muodostui Antropologian laitoksen (varsinaisesti maisteritason opiskelijoille tarkoitetun) tervetuliaiskokoontumisen tarjoomuksista. Oma, ihanasti sosiaalisen elämäni tuhoava, perjantai-iltaan sijoitettu Gender and Culture-kurssini alkoi heti sen jälkeen, joten liityin joukkoon. Antropologian laitos vaikutti sekä ulkoisesti että tunnelmaltaan hämmentävän  samanlaiselta kuin vanha rakas Topelian sisäpihan toinen kerros, jossa vietin viimeiset kolme vuotta. Ehkä antropologian laitokset ovat kaikkialla samanlaisia? Seinät ovat täynnä erikoisia tavaroita ja ihmiset ovat innostuneita hyvin spesifeistä aiheista. Vietettyäni kaksi viikkoa kauppatieteilijöiden ja business-opiskelijoiden keskellä tuntui lähes järjettömän ihanalta päästä selkeästi humanistiseen ympäristöön. Melkein kuin olisi tullut kotiin.

Maailman pienimmän huoneen asukit

"I am also staying for a year. So I guess we are stuck with each others. Might as well get along." Nyökkäsin ja naurahdin hermostuneesti. Kathy oli hyvin laiha, silmälasipäinen kiinalaistyttö, joka salaiseksi helpotuksekseni oli yhtä tyrmistynyt huoneen koosta ja keittiön varustetasosta kuin minäkin ("What! No toilet paper!"). Jos hän mahdollisesti olikin hemmoteltu kakara, se kenties merkitsisi että muutaman metropysäkin päässä sijaitsevasta vanhempien asunnosta ilmestyisi suuria määriä keittiötarvikkeita joita voisin käyttää ilmaiseksi. Ajatus vajaaksi vuodeksi ostettavasta keittiökalustosta ja erityisesti sen hinnasta oli kummitellut mielessäni muutamia päiviä.
Jätettyään osan tavaroistaan huoneen toiselle puolelle Kathy kuitenkin katosi. Hän ilmoitti, että koska kurssit alkaisivat hänellä vasta maanantain jälkeen, hän menisi vielä yöksi kotiin ja palaisin maanantaina. Tätä kirjoittaessani kello on yhdeksän illalla, ja olen edelleen huoneessani yksin. Koska tilaa on noin kahdeksan neliömetriä, en todellakaan valita. Enkä pane pahakseni, vaikka hän ottaisi tavaksi vierailla usein vanhempiensa luona - onhan tämä kuitenkin hänen ensimmäinen asuntonsa kotoa muuton jälkeen...

Asunnon huoneessa numero 4 (omani on nro 7) asuva (etelä-)korealainen Janice on kanssani samalla kiinankurssilla. Kurssin taso on itselleni aivan liian vaikea, mutta japanilais-korealais-suomalainen porukkamme rivilla kaksi sen verran mukava, että aion uhallakin jäädä kurssille - vaikka olisi luettava yökaudet kielioppia ja harjoiteltava merkkejä kunnes kynsien alta valuu veri! (Joskus mietin, että jos pistäisi kaiken tämän energian ja vaivannäön esim. oikikseen, voisi joskus saada töitäkin...)

Pistäisin tänne kuvia viimeiseltä kahdelta viikolta, mutta ilmeisesti nikonin mukana ei tullutkaan USB-kaapelia. Pitää hankkia sellainen lähipäivinä.

"Hei, olen Tinde Suomesta", eli kuinka Suomi-kuvaa levitetään

Suomalaiset ovat (ainakin omasta mielestään) tunnetusti omakehusta vapaata kansaa, joitain yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Tässä on mielestäni sekä hyvät että huonot puolensa. Hyviä puolia on, että näkyvä pröystäily rahalla tai asemalla on yksinkertaisesti mautonta. Hankalammat puolet tulevat esiin kun yrität esitellä kotimaatasi.

Shaw-collegen avajaislounaalla satuin istumaan amerikkalaisen ja kiinalaisen tytön vieressä, ja riisi- ja mustekalakulhoja ojenneltaessa koetimme luonnollisesti myös viritellä keskustelua. Kiinalainen oli kiinnostunut millaisia stereotypioita eurooppalaisilla on Kiinasta. Amerikkalainen valitteli Kalifornian collegemaksuja. Itse esitin tietysti jokaisen maastapaenneen suomalaisen ensimmäisen kysymyksen: tiedättekö mitään Suomesta? Tiedot olivat melko vähäisiä: amerikkalainen tiesi että Suomessa on kylmä,  kiinalainen taas että siellä on maailman paras koulujärjestelmä. Kun minua pyydettiin kertomaan lisää, aloin hieman hämilläni ladella peruslistaa: kuinka ilma on puhdasta (ainakin Hongkongiin verrattuna, jossa en ole kampuksella nähnyt vielä kertaakaan sinistä taivasta - Kiinan puolelta tulevat kivihiilisaasteet tekevät siitä jatkuvasti harmaan), kuinka terveydenhuolto ja koulutus on lähes ilmaista (tämä teki erityisesti vaikutuksen) ja kuinka paljon, valtavan paljon tilaa meillä ylipäätään on. Uskokaa pois, Hongkongissa sellaista alkaa arvostaa. Kertomani sai keskustelukumppanini huudahtelemaan kohteliaasti, miten ihmeellisen hyvältä paikalta Suomi kuulostikaan. Hämmentyneenä yritin hieman toppuutella, että ei se nyt ihan niin täydellinen ole, ja ensimmäinen mitä keksin oli: "Niin... Mutta meillä on paljon kotiväkivaltaa ja lasten pahoinvointia." Tyttöjen ilmeet valahtivat nopeammin kuin kerkeät sanoa "PR-katastrofi". Koetin nopeaa pelastusta ja huumoria: "Mutta luonto on todella hieno, paljon metsiä... Ja sinnehän voi aina juosta turvaan."

Ulkoministeriö tai Suomi-brändiryhmä ei taida palkata minua lähiaikoina, mutta ehkäpä jotain kiinalaisesta hienovaraisuudesta (joka ei, jostain syystä, ylety aina pöytätapoihin - puikot ovat vaikeita joskus täkäläisillekin) tarttuu minuunkin. Eikä se Suomi-kuva loppujen lopuksi minusta ole kiinni, onhan täällä puolisen tusinaa muutakin vaihto-oppilasta kotipuolesta.

Tällä hetkellä en voi olla ajattelematta, että Suomessa puut muuttuvat kohta keltaisiksi ja punaisiksi. Olen nähnyt sen joka vuosi, mutta se on lempivuodenaikojani, ja nyt se jää näkemättä. Mietin tuleekohan tänne ruskaa, ja miltä bambut ja mangrovet näyttäisivät silloin. Todennäköisesti ne vain muuttuvat ruskeiksi ja pudottavat lehtensä.

Tutustu tai tuhoudu

Kiinassa ulkona syöminen on edullinen ja sosiaalinen tapa tavata ihmisiä ja täyttää vatsaa. Painotus on tässä kohtaa sanalla sosiaalinen: ravintoloihin mennään porukalla tai ainakin kahdestaan, ja pienet ateriat jaetaan jotta kaikki saavat maistaa kaikkea. Kukaan ei mene ravintolaan syömään yksin. 

Viikon Hongkongin keskustan vilinästä nauttineena kuvittelin olevani jo joltisenkinlainen ekspertti, mutta vähäinenkin maisemanvaihdos sai moisen turhamaisuuden karisemaan. Saavuin kampukselle eilen vasta myöhään iltapäivällä, sillä olin mennyt sekaisin päivissä ja luulin orientaation alkaneen vasta eilen. Väärin, se oli alkanut jo maanantaina. En siis kerennyt tutustua kehenkään enkä tuntenut ketään. Väliaikainen huonekaverini ei ollut tullut ja kaikki kampuskierrokset olivat jo menneet. Toisin sanoen olin täydellisen yksin ilman minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja. En toki antanut tämän masentaa kuin hetken: lähdin kiertämään (HYVIN mäkistä) kampusta jalan. Ei liene suurikaan yllätys, että vaelsin lopulta lähes kolme tuntia ylös ja alas kampusta ja raahauduin lopulta pimeän tullen nälkäisenä jonkinlaiselle keskusaukiolle. Siellä loisti kaksi kutsuvaa valoa: ruokakauppa ja pieni opiskelijaravintola.

Valitsin väärin. Minun olisi pitänyt ostaa iltapalani kaupasta ja hiipiä takaisin väliaikaiseen huonekopperooni. Opiskelijaravintola oli puolillaan väkeä, jokaisessa pöydässä vähintään kolme äänekkäästi aterioivaa asiakasta. Istuessani yksin nurkkapöydässä saatoin kirjaimellisesti tuntea säälivät katseet sekä henkilökunnan että muiden ruokailijoiden suunnalta. Yksin julkisesti ruokaileva rassukka. Klassinen kulttuurimoka. Tapaus on kuitenkin opettavainen, sillä se sai sisäistämään sen tosiasian että täällä todella olen yksinäni: voin joko pistää kaikki sosiaaliset taidot peliin tai hävitä kontaktityhjiöön. (Tai facebookata. Vuoden.)

Hongkong on hieno kaupunki ja olen nauttinut olostani täällä. Sekin kuitenkin oli mahdollista juuri ennalta hankittujen tuttavuuksien ja niiden syventämisen avulla. Tilanteen vakavuus saa lähes verenmaun kohoamaan suuhun, ja hetkellisesti pohtimaan sitä kysymystä, jonka Otso esitti kuukausi sitten ja johon kieltäydyin vastaamasta: Miksi oikein lähdin tänne?
En tiedä. Mutta ikkunastani näkyy sentään vesiputous.