Painettu elämänlanka

Ulkona on 29 astetta ja suloinen auringonpaiste. Huomenna on kiinantentti, johon olen lukenut hädin tuskin neljäsosan materiaalista. Mutta sen sijaan että huolehtisin konkreettisista töistä nökötän aurinkoisessa, kalsean kuluneilla mööpeleillä niukasti kalustetussa olohuoneessa, juon teetä (Yellow labelia, voiko sitä uskoakaan, hyvän teen maassa juon yellow labelia - se oli halvinta kaupassa) ja luen Juha Itkosta. Hannu lainasi, kuten kerrottu on, Itkosen kehutun teoksen "Kohti", jossa olen jo reippaasti yli puolivälin.

Pidän kirjasta suunnattomasti, mutta toisaalta en ole oikeassa tilanteessa arvioimaan sitä täysin puolueettomasti. Vaikka romaanin pääjuoni tapahtuu Thaimaassa, sen kerrontatyyli ja hahmot ovat hyvin suomalaisia, ja lähes tiedostamattomasti tunnen pitäväni lukemalla yhteyttä kotiin, tai ainakin johonkin kuviteltuun "suomalaisuuteen", jota vaalin mieleni perukoilla. Lähes samanlainen tilanne, yllättäen, oli viime keväänä, kun luin Uzbekistanissa Stephen Fryn mainiota kirjaa "Making History".

Silloin en kaivannut Suomeen (matkahan kesti vain reilun viikon), vaan "omieni" pariin.  Niin paljon kuin nyt kaipaankin perhettäni, sillä matkalla tunsin olevani jumissa umpimielisen perheyksikön ja jossain väärin vihamielisen, kielimuurilla suojautuneen vieraan ympäristön välillä. Siinä tilanteessa Fryn nokkela, äkkiväärä ja monessakin mielessä vino verbaalinen maailma tuntui elämänlangalta joka yhdisti minut omaan elämääni Helsingissä, omiin piireihini ja elämäntyyliini. Silloin, kuten nytkin, tämän elämänlangan (kömpelöhkö yritys käyttää englanninkielistä termiä "lifeline", joka ei oikein toimi: lifeline tuo mieleen piiritetyn kaupungin, elämänlanka taas valkokukkaisen kasvin...) keriminen on kaksipiippuinen juttu: kirjaa on pakko lukea, mutta mitä enemmän sitä lukee, sitä vähemmän sitä on jäljellä. Täällä minulla on onneksi muitakin keinoja pitää yhteyttä (kuten jokapäiväinen Fingerporini). Uzbekistanissa kirja loppui kolme päivää ennen paluuta, ja sen jälkeen ainoa lohtuni mustina hetkinä olivat sokeroidut mantelit.

Toim. huom. Uzbekistanin matka oli ei ollut kokonaisuutena lainkaan epämiellyttävä - suosittelen sitä kaikille "erilaisia" matkakohteita etsiville, jotka osaavat venäjää.

Päivitystä viime viikoista

Kaksi päivää tuuli kovaa ja kaikki odottivat, milloin taifuuni Megi suvaitsisi iskeä. Sen piti olla kovin taifuuni kahteenkymmeneen vuoteen ja aiheuttaa taifuunivaroitus 8: sataisi niin kovaa että ulkona näkyisi pelkkää mustaa; mikään ei toimisi tai olisi auki; ruokaa pitäisi varastoida parin päivän tarpeiksi.

Tarvitseeko minun edes sanoa, että odotin sitä suunnattoman innokkaana.

Taifuunin piti iskeä tänään, mutta jostain syystä ulkona on nyt kaunis ilma. Kathy näytti nettikartasta: Megi on siirtynyt rannikkoa ylöspäin ja uhkaa nyt Shanghaita. Täällä ei enää edes sada.

Ensi viikolla ovat midterm examit, ja paikalliset opiskelevat vuorokauden ympäri kirjastossa, ovat tehneet sitä jo monta päivää. Minä istun huoneessani kuntosalin jäljiltä raukeana, luen Juha Itkosta (Hannulta lainattua) ja pohdin "ystäviäni" täällä. Totta kai niitä jo on. Mutta aina välillä alkaa väistämättä kaivata kotiin, "oikeiden" ystävien luo - niiden, joiden kanssa yhteys on muodostunut pitkän ajanjakson kuluessa ja pienemmän sosiaalisen paineen alla; jotenkin "orgaanisemmin" kuin täällä. Sekä niiden ihmisten pariin, joiden on jostain syystä joka tapauksessa pakko kestää minua, ja joiden seura siksi on hyvin rentouttavaa (lue: sukulaisten). On surullinen tosiasia, ettei matkailu automaattisesti tee ihmisestä rohkeampaa, vaan kaikki sosiaaliset hankaluudet, kuten arkuus, epävarmuus tai roikkuvuus kyllä seuraavat perässä, vaikkakin ehkä viiveellä. Onneksi minulla on sentään kirjani.

Rakkaat viisi lukijaani (ja äiti) älkööt silti huolestuko: sosiaalinen elämäni täällä on pääosin vaihtelevaa ja kasvattavaa. Kaksi viimeistä lauantaita vaelsin lähisaarilla (Lamma) ja -alueilla; varsinkin jälkimmäisellä luonnonpuistovaelluksella saavutin mainetta uhkarohkeana joukkueenjohtajana keplotellessani koko vaellusryhmämme oikotielle nostamalla sähköaidan pois tieltä. Lammalla taas vierailimme paikallisessa yrttipuutarhassa, jossa oli mitä suloisin pieni teehuone: ehdoton must jos joku eksyy käymään siellä! Olen käynyt myös vanhassa teollisuushallissa paikallisten heavybändien keikalla, joka oli varsin hilpeää (minun ja Ninan lisäksi ainoat ei-paikalliset katsomossa olivat eteläeurooppalaisen näköinen mies mekossa ja kaksi norjalaista hevaria...) Viime viikolla sain lievän flunssan, joka on hieman hidastanut tahtia pari päivää - ei kuitenkaan mitään, mikä ei kunnon unella ja teellä talttuisi. Vastoin tapojani myös poistuin kampukselta keskellä viikkoa (!) ja kävin viime keskiviikkona syömässä malesialaisessa ravintolassa yhden porukan kanssa. Ravintolasta jatkoimme Happy Valleyn laukkakilpailuihin, joissa löin vetoakin. Kuinka hevonen nimeltä Floral Picasso olisi voinut olla voittamatta? Kyllä se voi, ja Oliver kommentoi tapaani valita hevoset nimen perusteella "tyttömäiseksi" ja typeräksi. Ei niin että hänkään olisi mitään voittanut...

Kuvituksena otoksia Tai Wo´n kasvitieteellisen puutarhan/luonnonpuiston maisemista, jossa vaelsin viikko sitten.

Urhea vaellusjoukkueemme vuoren juurella - vielä tässä vaiheessa kaikkia hymyilyttää...

Paikallisia asukkaita

Hedelmätarhassa oli banaaneja ja mandariineja - eksottisemmista tuotteista puhumattakaan.

Wilson poseeraa purolla

Ninakin myönsi, että ylärinteellä maisema muistutti hieman Italiaa

Näkymä ylhäältä. Tämä takia kannatti kiivetä taas 500 metriä ylös!

Tässä vaiheessa en tajunnut, että nurkan takana odotti vielä muutama tappava ylämäki...

...mutta huipun paviljongilla kelpasi jo lesottaa.