Pikkunallen varpaille ei lunta satele

On itsenäisyyspäivänpostauksen aika! Eilisaamuna herätessäni joulukuun kuudenteen, olo oli neljän tunnin yöunista huolimatta säteilevä: tyytyväinen, innostunut, onnellinen. Syynä oli edellisen yön aktiviteetti puoli kuuteen aamulla: kirjoitin viimein kaikki kolme esseetäni kursseille valmiiksi. Olo oli herätessä niin helpottunut, että tajusin vasta silloin miten paljon olin stressannut noista kirotuista kirjoitelmista. Nyt voin kuitenkin unohtaa ne... ja keskittyä suoriutumaan huomisen ja ylihuomisen tenteistä. Täytyy sanoa, rakkaat lukijani, että elämä kampuksella ei ole tervettä: elämän ei kuulu pyöriä tässä määrin pelkän opiskelun ympärillä edes kolmea-neljää vuotta ihmisen parhaista vuosista! Toki vaihto-opiskelijalla tämä vielä maksimoituu, koska kampuksen ulkopuolisten kontaktien määrä on nolla: minulla ei kirjaimellisesti ole sosiaalista elämää kampuksen porttien ja Suomen välisellä kuudentuhannen kilometrin matkalla. Satunnaisena poikkeuksena tietysti Hannu ja Hermonie.

Nyt kun lukuvuosi on lähes lopussa, huomaan että olen saanut muutamia ystäviä: harmittaa etten voi viettää heidän kanssaan viimeisiä päiviä. Viime lauantaina sentään pidin pienen breikin kirjoittamisesta osallistuin grillisyttäreihin läheisessä rantaravintolassa. Huomenna menemme parin kaverin kanssa jäähyväisillalliselle Sha Tiniin hotpot-ravintolaan. Muuten elänkin lähes täydellisessä ykseydessä tietokoneeni tai koulukirjojeni kanssa.

Olin eilen aikeissa mennä Hong Kongin Suomen-konsulaatin itsenäisyyspäivän pippaloihin, mutta koska olin unohtanut ilmoittaa olemassaolostani täällä (ja konsulaatin puhelinpalvelu oli, tietysti, kiinni maanantaina), eikä minulla ollut kutsua, päätin jättää väliin ja käydä sen sijaan ostamassa tukevammat kengät Koreaa varten. Itsenäisyyspäivän ja esseiden valmistumisen kunniaksi kävin myös kampaajalla, joka on aina jännittävää kielimuurin takia. Valikoin satunnaisen, lupaavan näköisen salongin Tsim Sha Tsuin kaupunginosasta, mutta koko kampaamossa oli vain yksi englannintaitoinen neitonen (respassa), jota sitten juoksutettiin luokseni viiden minuutin välein kun halusin sanoa jotain. Lopputulos on vähän tummempi kuin halusin, mutta katsotaan nyt miten näihin tottuu.

Talvi on tullut tännekin: huomasin sen herätessäni levottomista unista viileään viimaan aukiolevasta ikkunasta. Suomessa on pyryttänyt ilmeisesti vuorokauden, joten ei kai voi valittaa jos täälläkään ei kohta enää voi kulkea pelkällä t-paidalla. Kolmen päivän päästä Koreassa ei varmasti voi.

Dizzy days, neurotic nights

Toissapäivänä otin uudenlaisen askeleen kohti kulttuurista assimilaatiota ja vierailin siellä missä useimmat paikalliset opiskelijat viettävät päivänsä ja yönsäkin: 24 tuntia vuorokaudessa auki olevassa lukusalissa. Lukusalit sinänsä ovat tuttu ilmiö kaikkialla (itse en hirveän usein lue kirjastossa tai lukusalissa, koska siellä ei voi tankata teetä vähän väliä kuten kotisohvalla). Mutta täällä kirjastojen yhteydessä olevat lukusalit ovat auki vuorokauden ympäri - ja myös käytössä koko ajan. Saapuessani keskiviikkoiltana kello kymmenen tienoissa illalla sain odotella jonkin aikaa ennen kuin yksikään pöytä vapautui. Lähtiessäni kahden aikoihin yöllä (säälittävän vähän aikaansaaneena), sali oli yhä melkein täynnä. Oliver kertoi tulleensa kerran myöhään yöllä asuntolaan ja nähneensä lukusalin yhä puolillaan opiskelijoita. Kello viideltä aamulla.

Sinänsä ilmiö on hyvin looginen, sillä asuntoloiden huoneet ovat pikkuruisia: missäpä muualla opiskeluun tarvittavan rauhan ja tilan voisi löytää kuin lukusaleissa ja kirjastoissa? Suomessakin pöytänsä ääreen linnoittautuvia opiskelijoita näkee kaikkialla, mutta harva kirjaimellisesti nukkuu yönsä työpöydän ääressä - ainakaan pääsykoekauden ulkopuolella.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni kun tarkastelin aikataulua seuraaville viikoille. Toisin kuin monilla muilla, minulla on vain kolme koetta (joista yksi on kymmenen minuutin suullinen keskustelu kiinaksi opettajan kanssa), mutta palautettavia esseitä sen sijaan on pinoutunut kolme kappaletta. Ja ennen Koreaa olisi myös kerettävä hankkia talvivaatteita. Ja joululahjat pitäisi lähettää. Ja, ja, ja... Stressi on välillä tehdä minut kirjaimellisesti sairaaksi, koska vähäinen flunssa jonka sairastamiseen ei ollut aikaa muuttui muutama päivä sitten massiivisiksi päänsäryiksi. Onneksi tällä viikolla löysin taas tasapainon, jossa ahkeraa opiskelua seuraa sosiaalinen elämä ja joululaulut.

Ette usko, rakkaat lukijani, miten hassulta tuntuu hyräillä Valkeaa joulua kun ulkona on yhä t-paitakeli ja palmupuut on puita vaan. Onneksi Koreassa sentään on lunta, mikäli uhkaava ydinsota ei ole vielä sulattanut kinoksia.