Dizzy days, neurotic nights

Toissapäivänä otin uudenlaisen askeleen kohti kulttuurista assimilaatiota ja vierailin siellä missä useimmat paikalliset opiskelijat viettävät päivänsä ja yönsäkin: 24 tuntia vuorokaudessa auki olevassa lukusalissa. Lukusalit sinänsä ovat tuttu ilmiö kaikkialla (itse en hirveän usein lue kirjastossa tai lukusalissa, koska siellä ei voi tankata teetä vähän väliä kuten kotisohvalla). Mutta täällä kirjastojen yhteydessä olevat lukusalit ovat auki vuorokauden ympäri - ja myös käytössä koko ajan. Saapuessani keskiviikkoiltana kello kymmenen tienoissa illalla sain odotella jonkin aikaa ennen kuin yksikään pöytä vapautui. Lähtiessäni kahden aikoihin yöllä (säälittävän vähän aikaansaaneena), sali oli yhä melkein täynnä. Oliver kertoi tulleensa kerran myöhään yöllä asuntolaan ja nähneensä lukusalin yhä puolillaan opiskelijoita. Kello viideltä aamulla.

Sinänsä ilmiö on hyvin looginen, sillä asuntoloiden huoneet ovat pikkuruisia: missäpä muualla opiskeluun tarvittavan rauhan ja tilan voisi löytää kuin lukusaleissa ja kirjastoissa? Suomessakin pöytänsä ääreen linnoittautuvia opiskelijoita näkee kaikkialla, mutta harva kirjaimellisesti nukkuu yönsä työpöydän ääressä - ainakaan pääsykoekauden ulkopuolella.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni kun tarkastelin aikataulua seuraaville viikoille. Toisin kuin monilla muilla, minulla on vain kolme koetta (joista yksi on kymmenen minuutin suullinen keskustelu kiinaksi opettajan kanssa), mutta palautettavia esseitä sen sijaan on pinoutunut kolme kappaletta. Ja ennen Koreaa olisi myös kerettävä hankkia talvivaatteita. Ja joululahjat pitäisi lähettää. Ja, ja, ja... Stressi on välillä tehdä minut kirjaimellisesti sairaaksi, koska vähäinen flunssa jonka sairastamiseen ei ollut aikaa muuttui muutama päivä sitten massiivisiksi päänsäryiksi. Onneksi tällä viikolla löysin taas tasapainon, jossa ahkeraa opiskelua seuraa sosiaalinen elämä ja joululaulut.

Ette usko, rakkaat lukijani, miten hassulta tuntuu hyräillä Valkeaa joulua kun ulkona on yhä t-paitakeli ja palmupuut on puita vaan. Onneksi Koreassa sentään on lunta, mikäli uhkaava ydinsota ei ole vielä sulattanut kinoksia.

Shanghaijausta opiskelijabudjetilla

"Miksi eurooppalaiset katsovat meitä kiinalaisia niin alakanttiin?" kysyi nelikymppinen kiinalaismies junassa matkalla Shanghaista takaisin Hongkongiin. Samaa tahtoi tietää englannintaitoinen vieruskaverini, joka oli toiminut keskustelussa tulkkina. Myös yleisönä toimiva vaunuosastollinen junamatkustajia terästäytyi: tämä oli selkeästi polttava kysymys.

Tunsin tuskanhien kihoavan otsalleni. Miten voisin puutteellisella kiinallani, edes englannilla autettuna, selittää että suurin osa eurooppalaisista tietää aika vähän Kiinasta ja vielä vähemmän kiinalaisista ihmisistä? Että maabrändäys on onnistunut niin hyvin että autoritäärinen, despoottinen hallinto samastetaan näihin tavallisiin kiinalaisiin, jotka syödä mussuttavat kaikessa rauhassa 18 tuntia Shanghaista Shenzheniin? Sitä paitsi, kuka minä olen sanomaan mitään kokonaisen mantereen mielipiteistä? Hymyilin typerästi ja yritin selittää jotain välimatkan pituudesta ja siitä aiheutuvasta informaatiokatkoksesta. "Kiina on nyt siinä missä Eurooppa oli" totesi mies varmasti ja hyppyytti ehkä nelivuotiasta tytärtään polvella (Kiinassa näkee yllättävän paljon lapsiaan kanniskelevia ja hoitavia miehiä - yhdenlapsenpolitiikan aiheuttamaa?). Lause kuulosti opetellulta, mutta kuvasti kiinalaista nousevaa kansallistuntoa: Kiinassa suoritetaan nyt "suurta harppausta" hieman realistisemmalla aikataululla. Alkuperäinen Suuri harppaushan (1958-1960) pyrki modernisoimaan Kiinan koko tuotannon ja sosiaalisen rakenteen viidessä vuodessa: tuloksena oli 30 miljoonaa henkeä vaatinut nälänhätä. Nyt lähtökohdat ovat ehkä maltillisemmat, mutta tavoite on sama.

Matkustin siis jälleen samalla T211-junalla Shanghaihin (viime kerralla jäin aikaisemmalla asemalla Hangzhoussa) tapaamaan Edua ja katselmaan kaupunkia. 20 miljoonan asukkaan keskuksessa olikin sen verran sompailtavaa, että suunnitellut kaksi päivää venyivät neljään ja puoleen. Yllättävän paljon aikaa vaati matkustaminen: vaikka Edu asui melkein kaupungin keskustassa, kesti metrolla kulkeminen (Hongkongiin verrattuna) aika kauan. Shanghai teki minuun positiivisen vaikutuksen: vaikka se on melko samanlainen kuin Hongkong (=rakentunut ennen kaikkea kaupankäynnin ympärille), se on paljon kiinalaisempi, suorempi, röyhkeämpi, mutta myös rennompi. Kateellisena seurasin, miten kolme kuukautta kiinankielen tehokurssilla olleet ja kiinaa päivittäisessä elämässä käyttävät suomalaisopiskelijat puhuivat jo yhtä hyvää kiinaa kuin minä (joka sentään olin periaatteessa opiskellut vuoden pidempään). Mielessä kävi, että jos haluan todella oppia tämän kielen, joudun varmaan lähtemään vielä ainakin puoleksi vuodeksi Pekingiin muutaman vuoden päästä.

Ja nyt, rakkaat lukijat: Kuvia!

East Nanjing Road, pääostoskatu

Koira kolmen vuosituhannen takaa, Shanghai Museum

Poseerausta Renmin Squarella

Lisää poseerausta, taustalla Shanghai Museum

Tappaniyakin kärsivällinen kokki valmistaa vielä toiset kaksi tusinaa friteerattua banaania kyltymättömälle seurueellemme. Oppivatpahan olemaan mainostamatta "syö niin paljon kuin jaksat"... 

Mahtava emäntäni, Edu, majoitti minut Shanghaissa ja kierrätti kaupungilla

"Kiinalainen kivitalo"

Koko perhe kätevästi sähköskootterilla

Näkymiä Bundilta: Shanghain liikekeskus

Lisää näkymiä

Herralla oli sovittu tapaaminen French Concessionilla

Propaganda Art Museumiin oli melko vaikea löytää: osoitteessa oli asuintalokompleksi, jonka portilla vartija antoi kortin, joka opasti talon taakse: siitä hissillä kellariin, jossa museo sijaitsi.

Old Townin kujia

Kalastaja Renmin Parkissa

Tiistai-iltapäivä oli selkeästi pelipäivä

Lopuksi kuriositeetti: teksti Shenzhenin rajalla, jonka luin ensimmäisellä kerralla väärin (ja tietty aina sen jälkeenkin) ja ihmettelin kovasti. Miksi Kiinaan ei saa viedä naisten alusvaatteita?