Kulttuurierot, nuo aikamme umppalumpat

Istuskellessani New Asia-collegen kirjastossa selailemassa uusinta Time-lehden numeroa (suosikkihuviani lounastauolla, vaikka kuulostankin hieman elitistiseltä), kuulen ne taas. Ne ovat ulkona, kirjaston edessä. Pian alkaa rytmikäs huuto, huutoa säestää jalkojen tömistys ja yksinkertainen, militantti koreografia. Esitystä jatkuu joskus viisi, joskus viisitoista minuuttia (jos on huono tuuri). Aluksi se oli eksoottista, hellyttävääkin; sitten siitä tuli vain ärsyttävää. Nyt se pelottaa minua jollain selittämättömällä tavalla. 

Kyse ei ole Kansandemokratian armeijan nuorisojaoston sulkeisista (vaikka se sitä muistuttaakin), vaan mitä ilmeisimmin paikallisten opiskelijajärjestöjen mainosesityksestä. Lounastunnit ovat täyttyneet viimeisen kahden kuukauden aikana vastaavista kantoninkielisistä minishow:sta: kysymys herää miksi lukukauden ollessa lähes lopuillaan, nämä (todennäköisesti) värväysmielessä pidetyt esitykset yhä jatkuvat, jopa kiihtyvät. En halua kuulostaa suvaitsemattomalta (tiedostan, että suuri osa ärtymyksestäni johtuu mahdollisesti siitä, etten ymmärrä mitä nämä lapset huutavat), mutta vaistomainen toimintamallini tätä nykyä helposti tunnistettavan jalkojen hakkauksen/taputuksen/huutamisen kuullessani on pakoreaktio. 

Muita huomiotani opiskelukulttuurista täällä on mm. seuraava: paikalliset opiskelevat paljon: kellon ympäri kirjastossa istuvat nuoret eivät ole mitenkään yllättävä näky, myös tenttikauden ulkopuolella. Tämä pätee enemmän tai vähemmän kaikkiin tiedekuntiin. Mitään uuttahan tässä ei ole: tiesin etukäteen että opiskelumoraali on täällä hämmentävän kova. Pelottava uutinen sen sijaan on, että nämä (college-) vuodet ovat paikallisten opiskelijoiden "hupivuosia". Kilpailtuaan päiväkodista asti (itse asiassa jo ennen: päästäkseen hyvään alakouluun on ensin päästävä hyvään päiväkotiin...) opiskelupaikoista ja pääsystä hyvää yliopistoon opiskelijat "ottavat rennosti" ennen järkyttävän kilpailuhenkisen työelämän alkua. Tämän minulle siis luennoivat sekä huonekaverini (Hongkongissa lapsesta asti asunut), kiinalainen professorini ja kaikki muutkin paikalliset opiskelijat, joilta asiaa tiedustelin (koska en tietenkään heti uskonut ettei se olisi vähintään hienoista liioittelua). 

Huiman kovasta kilpailusta seuraa myös opiskelutyylin erilaisuus: siinä missä kotiyliopistossa oli tottunut siihen, että "tyhmiä" kysymyksiä ei ole ja tärkempää on avata suunsa ja osallistua keskusteluun (muistakaamme mm. eräs pinkkipaitainen teologineitonen ensimmäisellä uskontotieteen kurssilla...), täällä sen sijaan opiskelijat yrittävät lukea tutoriaaleihin tekstit "oikeita" vastauksia silmällä pitäen, jotta osaavat vastata jos opettaja kysyy juuri sitä. Tämä pätee melko yleisesti useimmille kursseilleni, vaikka jotkut opettajat yrittävätkin saada opiskelijoita "kysymään oikeita kysymyksiä". Kuunnellaanko niitä, on sitten toinen asia. 

Eläessäni tämän kaltaisen valtavan, stressaantuneen opiskelumotivaation keskellä en voi olla välillä ajattelematta, että vaikka Eurooppa varmaan onkin kuoleva kulttuuri, en pane pahakseni että asun siellä.

And the weeks keep rolling on, eli kuinka välttelet esseenkirjoitusta bloggaamalla

Tänään on ollut harmaa päivä, ja se on vaikuttanut välittömästi mielialaan. Reilun viikon vallinnut aurinkoinen, viileähkö (silti ohuella pitkähihaisella tarkeneva) ja kirkas sää piti mielen korkealla mutta jo toinen sadepäivä löysi minut kuuntelemasta Leevi and the Leavingsia ja huokailemasta raskaasti. Oi, Suomi, sinun pimeytesi ja räntäisyytesi on sentään stabiilia ja ennakoitavaa. Kotoa tullut jättikokoinen pakettikin oli omiaan tuomaan pientä koti-ikävää (olin käynyt kyttäämässä sitä kampuksen postitoimistosta kolme päivää ja tiistaina kanniskelin sitä sitten mukanani mairea hymy huulillani luennolta toiselle: "Yes, my family sent me a little something, I think there´s some chocolate in there...")

Viimeisestä päivityksestä on vierähtänyt aikaa, mutta lukijajoukkoni voi huoahtaa helpotuksesta: kyseessä on sosiaalisen elämän ja opiskelun aiheuttama kiire. Monituisista tapahtumista viimeisinä kahtena viikkona voinen mainita erityisesti ekskursion paikalliseen huvipuistoon OceanParkiin, jonka Halloween-tunnelma oli häkellyttävän hieno. Muutenkin kuulemma erinomaisen messevä puisto oli (alunperin vain länsimaisten expatriaattien juhliman) halloweenin kunniaksi teemoitettu koristeluiden, useiden kymmenien naamioitujen näyttelijöiden sekä ylimääräisten kauhulinnojen (mm. "Buried alive", jossa mentiin makaamaan arkkuihin, jotka sitten työnnettiin liukuhihnalla "uuniin" ja sitä kautta maan alle aina Helvettiin asti...) avulla uskomattomaksi elämykseksi. Ohessa maistiaisina Halloween-viikon mainosvideo, joka pyöri kaikissa mtr-metrojunissa:
Ha-ha-Halloween!

"Museum of Horrors, kahdeksasta kummituslinnasta ainoa Oikeasti aika pelottava: täynnä näyttelijöitä jotka säikyttelivät...

Ryhmäkuva 

Kyllä, minunkin oli pakko pistää vähän väriä naamaan tilaisuuden kunniaksi

Kämppikseni Kathy oli mukana myös.

Toinen hieno kokemus oli viime sunnuntainen vaellus New Territoryn (jossa siis itsekin asun) alueella sijaitsevalla Wilson Traililla, joka on melkoisen vaativa vaelluspolku. Hannu ja Hermonie olivat taas asialla ja mukana oli myös reilu puolisen tusinaa kaveriaan: lähes kaikki reilu kolmikymppisiä juristeja, mutta viihdyin erinomaisesti. Alunperin suunnitelmana oli tehdä 4-5 tunnin vaellus ja grillata lopuksi. Eksymisen ja yleisen aliarvioinnin takia kävelyä tulikin lähes 9 tuntia, mutta kokemus oli mahtava! Tosin kotiin päästyäni olin niin rikki että menin saman tien nukkumaan ja nukuin kellon ympäri.

Peloton suomalais-kiinalais-hongkongilais-japanilais-australialainen vaellusporukkamme

Tripping over

Maisemat olivat melkoiset, kunhan kiipesi tarpeeksi ylös

Koki ja Asumi opettivat minulle pari lausetta japaniksi vaeltamisen lomassa

Seuraavassa bloggauksessa: kulttuurierot opiskelussa ja niiden tuomaa turhautumista. Stay tuned!