Inventaariopäivä

Maanpakolaisen elämässä on hyviä ja huonoja päiviä. Hyvinä päivinä opiskelut luistavat ja tapaa ihmisiä, joiden seurassa tuntuu melkein kuin olisi saanut ystäviä. Huonoina päivinä taas soittaa Spotifysta Myrskyluodon Maijaa ja kelailee mitä tulikaan taas eilisiltana tehtyä.

Viime perjantaina oli melko paha päivä ja huomattavasti parempi ilta, jonka jälkeen raahasin lauantaina saaliina "kotiini" viime sunnuntain Hesarin. Aivan, ihan oikean Hesarin! Ystäväni Hannu tilaa lehteä kotiinsa Hongkong Islandille (ja lahjoitti siis toissa sunnuntain numeron mukaan), ja vaikka se onkin painettu täällä erilaiselle paperille, on erimuotoinen ja layouttinsa puolesta hieman hankalampi, tuntui ihanalta lukea sitä. Sunnuntaisuomalainen-osiossa oli juttu toimittajasta, joka otti jonkun amerikkalaisen elämäntapagurun haasteen vastaan ja supisti omistamansa materian alle sataan tavaraan: tehtävä vei häneltä viikonlopun, mutta helpotti elämää ja toi tullessaan suuren rauhan. Naureskelin hieman jutulle. Itsehän pärjäilen tällä hetkellä varmaan samoissa numeroissa, vaikka materiaa on kertynyt yllättävällä vauhdilla sen jälkeen kun 24.8. laskeuduin tänne. Lähinnä vaatteita, flipflop-kenkiä, piraattidvd:itä, sekä muuta pikkutavaraa (sekä tietysti ihanainen MacBook Proni "Baby", jota ilman varmaan joko sekoaisin tai joutuisin ihan oikeasti tutustumaan ympäristööni - voin kertoa että joinain päivinä ajatus että tämä "lifeline" katkeaisi hyytää veren). Hirveästi en haluaisi omaisuutta hankkia, sillä se pitää raijata joskus poiskin.

Tämän kaltainen materian vähentämisen ja ylipäätään materiaalisen pääoman ihailun vähentyminen on mielestäni sukua samalle ilmiölle joka johti minut alunperin tänne Hongkongiin asti. Erityisesti Euroopassa (sanon Euroopassa, sillä täällä ollessani olen huomannut, etteivät useimmat tapaamani amerikkalaiset puhu kuin englantia, eivätkä ole juuri matkustaneet Yhdysvaltojen ulkopuolella) ja erityisesti nuoret ihmiset haluavat kartuttaa "kulttuurista pääomaansa" turhan tavaran sijasta: halutaan matkustaa ympäri maailmaa, puhua useita kieliä ja olla "maailmankansalaisia", joille Peking ja Galapagossaaret ovat yhtä tuttuja kuin kotikadun S-market. Onko tämä ympäristölle sen parempi kuin hillitön kulutusjuhla on sitten eri asia: lentäminen on sinänsä epäekologisinta mitä yksittäinen ihminen voi tehdä. Sinänsä kyseessä on kuitenkin mielestäni positiivinen ilmiö, koska tutustuessaan ympäröivään maailmaan ihmiset usein myös kehittyvät ihmisinä avarakatseisemmiksi ja myös kestävämmiksi pieniä vastoinkäymisiä kohtaan.

Negatiivisia puolia on kuitenkin tässäkin. Matkailu sinänsä ei avarra automaattisesti pääkoppaa. Kuuden kuukauden reissulta voi tulla takaisin yhtä taulapäisenä kuin sinne lähtikin. Silti laajasti matkustelleita - ja nimenomaan mahdollisimman eksoottisissa ja "aidoissa" paikoissa käyneitä - ihmisiä ihaillaan. Onko kyseessä jonkinlainen länsimainen aitoudenkaipuu? Lonely Planet-syndrooma, jonka vallassa resuiset reppumatkaajat etsivät yhä kauempaa yhä koskemattomampia, "pilaantumattomampia" mantuja?

Itsehän sanoudun moisesta irti. Tulin tänne tutustumaan paikalliseen kulttuuriin, mutta palatessani Kiinasta muutama viikko sitten tervehdin lämpimästi ensimmäistä vastaan tullutta Starbucksia. Eläköön ylikansalliset, ylikaupalliset tuotemerkit, jotka saavat maanpakolaisen hetkellisesti paikantamaan itsensä taas terra cognitalle.