She had a pretty gift for quotation, which is a serviceable substitute for wit.

maanantai 24. tammikuuta 2011

"I will forget my nature. Be my horses ready?"*

"Ay ay", vastasi Air China, ja tarjosi lentoliput kiinalaisen uudenvuodensesongin ympäriltä naurettavaan 230 euron hintaan (normaalisti niistä saa maksaa lähemmäs kaksinkertaisen summan...). Päätin siis toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja lähteä Japaniin.

Miten tähän on tultu? Viime postauksessahan olin vielä palaamassa pikavauhtia Suomeen. Syitä on kaksi: ensiksikin Mummon tila parani huomattavasti, mikä oli pienoinen ihme. Toiseksi, minua kiellettiin tulemasta Suomeen. Hyvin selvin sanoin. (Mahdollisuus tosin on edelleen, että mikäli tilanne huononisi dramaattisesti, mitkään kiinankurssithan eivät minua täällä pidättele.) Mutta ei minulla muita syitä ole Suomeen takaisin haluta (ei täällä hullumpaa ole), joten voin äkkilähtöä odotellessa ainakin tehdä kaiken sen mitä on pitänyt. Eli: lähteä Japaniin. Kahdeksi viikoksi.

Suunnitelmana oli alun perin mennä couchsurfingin avulla, mutta koska en ole juuri käyttänyt järjestelmää, minulla ei ole suosittelijoita. On siis hyvin hankalaa löytää ketään tarjoamaan sohvaansa, ja itse asiassa olen löytänyt aika edullisia hostelleja Japanista; se ei selvästikään ole ihan niin kallis paikka kuin väitetään, ei ainakaan jos osaa venyttää penniä (ja minähän osaan: 14:sta yöstä kolme menevät mukavasti yöbussissa, viimeinen lentokentällä aamulentoa odotellessa...). Vain Hiroshimasta ei sopuhintaista majoitusta löydy, joten yritän vielä löytää sohvan. Reittisuunnitelma on tällä hetkellä Tokio-Hiroshima-Osaka-Kioto (päiväretket Naraan ja Himejiin)-Tokio (Yokohama). Haluan nähdä ainakin:

- Geishoja Kiotossa
- Himejin linnan
- Cosplay-teinejä Harajukussa
- Hiroshiman Atomipommimuistomerkin
- Studio Ghiblin studio-museon
- Fuji-vuoren (vaikka sinne ei tähän aikaan saakaan kiivetä)

ja tietty syödä paljon sushia! Eli varmaan aika klassinen Japanin-matka tulossa, mutta minulle se kaikki on ensimmäinen kerta, eikä tässä ajassa (eikä varsinkaan tällä budjetilla: näkisitte ne junahinnat!) lähdetä Hokkaidolle, vaikka kuinka haluttaisi. Ensi kerralla sitten.

Opiskelullehan tämä tekee hallaa: sain viimein sorvattua lukujärjestykseni valmiiksi ja heti joudun jättämään pari luentoa väliin. Onneksi vain pari: meillä on ensi- ja sitä seuraavista viikoista osa lomaa. CUHK:n erikoisuus on nk. add-drop-period, eli lukukauden alusta kaksi-kolme viikkoa on mahdollista lisäillä ja jättää kursseja; eräänlaista kokeilua siis. Tämän jälkeen kursseille liittyminen ja myös niiden skippaaminen on sitten mahdotonta. Kurssini vaikuttavat hieman helpommilta (ja vähäisemmiltä) kuin viime lukukaudella, mutta näennäistä rentoutta tasapainottaa mukavasti Chinese 2153-Basic Presentation Skills 2, jota johtaa pikkuinen, konekiväärivauhdilla kiinaa pajattava ja natsimaisella kurilla varustettu Han-Laoshi. "Jos ette halua opiskella, jättäkää tämä kurssi väliin NYT." Haaste on siis vastaanotettu...

Viima lauantaina mukavat tuparit Lamma-saarella, emäntänä yksi vaelluskavereistani. Minulla on elämää kampuksen ulkopuolellakin! Ainakin joskus.


*Sitaatti näytelmästä "Kuningas Lear", jonka lainasin kirjastosta (ei, en pelkästään ymmärtääkseni hankalia isä-tytär-suhteita laajemmasta kontekstista... mutta silläkin oli vaikutusta). Tajusin nörttiyteni koko laajuuden hihitellessäni Learin repliikille "Come not between the Dragon and his wreath", koska tajusin sen mahdollisesti olleen taustalla "Kuninkaan paluussa" olleelle repliikille "Come not between Nazgul and his prey." Tai ainakin se kuulosti niin samalta, ja Tolkien oli Englannin professori.

Pitäisiköhän käydä enemmän ulkona?

tiistai 11. tammikuuta 2011

Tiistai-päivä

Eilen alkoi arki, ja lähimmät tänne jääneet kaverini palasivat viimein retkiltään. Vaikutus oli huima: tuntui että oli taas osa jonkinlaista ihmisten verkostoa, kun saattoi mennä lounaalle porukalla. Kampuksella risteilee outoja naamoja, kun uusien vaihto-opiskelijoiden laumat vaeltavat ottamassa kontaktia ympäristöönsä ja toisiiinsa. Katsellessani heitä mietin, onko kenelläkään heistä sisällään samanlaista lievästi oksettavaa pakokauhua ja sekavaa yksinäisyyttä, josta kärsin viime syksyn alussa. Nyt voin itse kysyttäessä kertoa olennaisia selviytymisvinkkejä: missä kannattaa käydä, mistä ruokalasta saa syötävää ruokaa, mitä tarkoittaa add-drop-period, missä on kampusbaari jne. Tosin monet uusista opiskelijoista tulevat tänne kavereidensa kanssa, jo valmiissa ryhmissä (eivätkö ne ymmärrä, että vaihdon tarkoitus on kasvaa kärsimyksen kautta! Puolen vuoden lomailu kaveriporukalla, anna mun kaikki kestää!), joten tutustuminen on vähän hankalampaa. En ole kamalasti edes yrittänyt. Joku on jo Oliverin mukaan kertonut niille Mr. Wongistakin, ja ne ovat menossa sinne syömään. Luulevat löytäneensä sen paikan itse...

Tänään olen lähinnä nukkunut ja maannut vuoteessa koko päivän. Uutiset kotoa saivat aika apaattiseksi, enkä kirjaimellisesti ole poistunut huoneistosta ulos koko päivänä. Ensimmäisen viikon luoennot ovat niin alustavia, ettei niille tarvitse mennä, eikä koko ruumiissa tuntunut olevan yhtään lihasta tänä aamuna. Kohta kai pitäisi lähteä tuonne pimeyteen ja kirjastoon kertaamaan kiinaa, sillä ei tämä pelkäksi seinäntuijottamiseksikään voi mennä. Tai lentolippujen etsimiseksi; en vieläkään tiedä pitäisikö minun lähteä ensimmäisellä mahdollisella koneella Suomeen. Pitäisi, sanoo pieni ääni päässä. Mitä sinä täällä teet, ei Kiina ole liikkunut paikaltaan viimeiseen 5000:een vuoteen. Mummo sen sijaan on liikkumassa Tuntemattomalle maalle kiihtyvällä vauhdilla: ei sinun paikkasi ole silloin täällä. Eikä täällä tunnu enää hyvältä: kun ystävät pyysivät lähtemään kantapaikkaamme, ajatus tuntui lähinnä ahdistavalta.

Selasin kuitenkin äsken puhelimen muistia nähdäkseni voisinko soittaa jollekulle: yksinolo tekee minusta aina vähän omituisen. Puhelimen muistissa oli paljon nimiä, sillä olen huono poistamaan niitä. Siellä on numeroita ihmisiltä, joita en ole nähnyt moneen vuoteen - ja numeroita ihmisiltä joita en enää koskaan näe. Joidenkin ihmisten nimiä on liian vaikea poistaa luettelosta, vaikka tietää ettei kukaan enää soittaessa vastaisi. Poista-painike tuhoaisi viimeisen hennon yhteyden, atavistisen illuusion että aina on olemassa mahdollisuus ottaa yhteyttä ja kuulla tuttu ääni langan toisessa päässä. Voi olla, että viidenkymmenen vuoden päästä puhelimeni muistissa puolet nimistä kuuluu ihmisille jotka eivät enää vastaa.

lauantai 8. tammikuuta 2011

Kaupungin haju

Kaikessa olevaisessa on haju. Ruoassa, kasveissa, ihmisissä, eläimissä, ihmisten kodeissa, kaupungeissa. En ala tässä edes siteerata yhtä lempikirjoistani, Patrick Süskindin "Parfyymia" - tai siteeraanpas!




Odors have a power of persuasion stronger than that of words, appearances, emotions, or will. The persuasive power of an odor cannot be fended off, it enters into us like breath into our lungs, it fills us up, imbues us totally. There is no remedy for it.




Olkoonkin että tuo sitaatti on englanniksi, eikä alkukielellä. Hong Kongissa tuoksuu vähän omituiselta. Aavistuksen epämiellyttävä haju on erityisen voimakas Hong Kongin saarella, ja kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin mistä se todennäköisesti tulee. Kyseessä on meren ja kosteuden, mutta ennen kaikkea kuivatun kalan ja ruoan tuoksu, joka tunkeutuu kaikkialle. Ennen pitkää siihen tottuu, siihen jopa kiintyy kuin rumaan lapseen. Mutta pitämään siitä en ole vieläkään oppinut. Olihan se silti aika kodikas, kun kävelin tänään ensimmäistä kertaa Causeway Bayssa. Olin istunut kaksi tuntia Starbuck´sissa ja ahtanut itseeni teetä ja skonsseja ja Lovecraftin novelleja jotta piristyisin. Ajattelin, että tässäkö tämä on, juuri kun olen kotiutumassa? Nytkö olosuhteet pakottavat tekemään äkkiliikkeen Suomeen Mummon luo? Enkä edes tiedä olenko pahoillani asiasta. Täällä on hyvä, Suomessakaan ei ole huono. Harmittelu tuntuisi tunteiden tuhlaamiselta: jos on lähdettävä, on lähdettävä. Ei siinä ole mitään kysymysmerkkiä.

Päivät ovat olleet sijoiltaan ja aika yksinäisiä. Jet lag sinänsä on ihanaa. Voi syyttää "aikaeroa", kun ei halua nousta kolmen täkin alta kalseaan huoneeseen ennen kolmea iltapäivällä. Ja miksi pitäisi? Kampuksella ei ole oikein ketään jota voisin tavata. Vai pitäisikö lämmitellä ystävyyttä kämppäkavereihin? Asuntoon tulleet kaksi tanskalaista blondia olivat innokkaita järjestämään "asuntokokouksen" - ihan kuin minä viime syksynä kun jaksoin vielä ajatella tuollaisia. Liikuttavaa. Menen ehkä mukaan. 

Kaikki vanhat kaverit ovat vielä lomilla tai muuttaneet jo pois. Huone on siivottu, laukut purettu. Asunnossa ei ole yhtään ruokaa, söin ensimmäisenä päivänä pussinpohjalle unohtuneen kourallisen pastaa ja ostin kuppinuudeleita alakerran automaatista kun olin liian väsynyt lähtemään kauppaan. Torstaina oli jo pakko käydä kaupassa. Ja hakea postista joululahjapaketti kotoa, mutta sitä viivyttelin perjantaihin asti, jotta olisi jotain mitä odottaa. 

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Kun palaat armeijaan - ooo-o-o, kun palaat armeijaan!

Jahas, paluun päivä koitti, ja luikin vähin äänin taas lentokoneeseen. Tällä kertaa ei ollut suklaakakkua, ei kadonnutta passia, mutta muuten toiseksiviimeisen päivän tunnelma oli lähes yhtä kireä ja inhottava kuin viimekin kerralla. Kiitokset asianosaisille. Seuraavassa jetlagista tunnelmointia lentokoneesta:


Istun lentokoneessa matkalla Moskovasta Helsinkiin. Kone lentää jossakin Siperian yllä, vaikka yhtä hyvin se voisi mennä missä tahansa, sillä ikkunoiden takana levittäytyy pelkkää pimeyttä. Täyteen ahdetussa matkustamossa on tuskin ilmaa ajatella. Jano. Vielä kuusi tuntia. Liminaalitilan sekavuuteen sopivasti ohitseni kulki juuri tyttö, joka takaapäin näytti täsmälleen siltä milta itse näytin matkustaessani puoli vuotta sitten Hong Kongiin: puolipitkät mustat hiukset ja pehmoisen hyllyvä vartalo. Tytön survoessa itseään lentokoneen vessaan näin hänen kasvonsa ja huomasin, että hän oli minua ainakin kymmenen vuotta vanhempi, ehkä enemmänkin.

Doppelganger. Pelottavaa.

Uskontotieteilijät ja antropologit alkavat jauhaa ensimmäisen lukukauden jälkeen liminaalitiloista, noista epämääräisistä paikoista tarkkaan määriteltyjen statuksien välissä. Parhaassa tapauksessa tekevät aiheesta vielä väikkärinsä, sillä liminaalitilat ovat vähän kuin vaaleanpunaiset elefantit. Kun ne kerran on keksinyt, niitä alkaa nähdä kaikkialla. Lentäminen on liminaalitilaa parhaimmillaan, paikka lähtöpaikan ja määränpään välissä. Olemisen sietämätön keveys alkaa jo lentokentillä, jossa tuntemattomat heittäytyvät ystäviksi tappaakseen aikaa välilaskulla ja kotirouvat ostavat kahdensadan euron hajuvesiä ilman tunnontuskia. Normaalin elämän säännöt menevät sijoiltaan juuri sen verran että sen aavistaa takaraivossa. Useat ihmiset eivät sitä edes huomaa, sillä heidän ajatuksensa täyttää joko halu päästä nopeasti määränpäähän tai ainakin lähtösatamasta pois. Yleensä molemmat.

Istuin Moskovan lentokentällä seitsemän tuntia tappaen aikaa monin eri tavoin. Luin, katsoin leffaa koneelta, ostin limsaa. Koetin nukkua. Irvistelin pikkulapsille ja jututin korealaista vaihto-opiskelijaa Suomen-kokemuksista. Vertailimme korealaista ja suomalaista saunakulttuuria. Kävin mielessäni läpi edeltäviä kolmea viikkoa. Erinäisistä surullisista ja raivostuttavista seikoista huolimatta kotiloman yleinen tunnelma muistutti lomille pääsyä armeijasta, avainsanoina ruoka, juoma ja ystävät. Sonja taisi sanoa, ettei kuulosta kovin terveelliseltä jos vertaan vaihtovuotta armeijaan – eikö sen pitäisi olla hauskanpitoa? On minulla ollut hauskaa, yhä enenevissä määrin mitä enemmän olen päässyt sinuiksi ympäristöni kanssa. Silti olen ajatellut, jotenkin luontevasti, etten kuulu sinne, ainakaan täysin.

No haloo, et tietenkään, sanovat närkästyneet seitsemän lukijaani. Järki käteen ja vähemmän draamaa, ethän edes puhu kantonia; täysi assimilaatio olisi vähintäänkin vaikeaa. Ajatus ei edes aiemmin juuri haitannut minua, sillä etenkin lukukauden alussa järkeilin kuuluvani (luonnollisesti) Suomeen ja Helsinkiin. Helsingissä matkatessa olikin lähes liikuttavaa huomata, miten selkeästi joka toiseen kadunpätkään ja -kulmaan liittyy jokin tärkeä tai vähemmän tärkeä muisto: tuossa juhlittiin, tuolla riideltiin, tässä sovittiin, täällä kuljimme kerran. Silti mukana oli aavistus YTHS:n varoittelemasta vieraantumisreaktiosta. Tämä oli yhden elämänvaiheen näyttämö, onko siitä enää toiseen? Kauniaisista ei ainakaan enää ole, mikä toisaalta ei ollut yllätys. Paras siis valmistautua siihen mahdollisuuteen, etten ensi kesänäkään ole kotiutunut Hong Kongiin, mutta ettei Helsinkikään enää välttämättä ole koti. Tai ainakin sieltä on löydettävä se koti uudestaan, sekä fyysisesti (tarvitseeko joku ensi kesäkuussa kämppistä?) että henkisesti.