Painettu elämänlanka

Ulkona on 29 astetta ja suloinen auringonpaiste. Huomenna on kiinantentti, johon olen lukenut hädin tuskin neljäsosan materiaalista. Mutta sen sijaan että huolehtisin konkreettisista töistä nökötän aurinkoisessa, kalsean kuluneilla mööpeleillä niukasti kalustetussa olohuoneessa, juon teetä (Yellow labelia, voiko sitä uskoakaan, hyvän teen maassa juon yellow labelia - se oli halvinta kaupassa) ja luen Juha Itkosta. Hannu lainasi, kuten kerrottu on, Itkosen kehutun teoksen "Kohti", jossa olen jo reippaasti yli puolivälin.

Pidän kirjasta suunnattomasti, mutta toisaalta en ole oikeassa tilanteessa arvioimaan sitä täysin puolueettomasti. Vaikka romaanin pääjuoni tapahtuu Thaimaassa, sen kerrontatyyli ja hahmot ovat hyvin suomalaisia, ja lähes tiedostamattomasti tunnen pitäväni lukemalla yhteyttä kotiin, tai ainakin johonkin kuviteltuun "suomalaisuuteen", jota vaalin mieleni perukoilla. Lähes samanlainen tilanne, yllättäen, oli viime keväänä, kun luin Uzbekistanissa Stephen Fryn mainiota kirjaa "Making History".

Silloin en kaivannut Suomeen (matkahan kesti vain reilun viikon), vaan "omieni" pariin.  Niin paljon kuin nyt kaipaankin perhettäni, sillä matkalla tunsin olevani jumissa umpimielisen perheyksikön ja jossain väärin vihamielisen, kielimuurilla suojautuneen vieraan ympäristön välillä. Siinä tilanteessa Fryn nokkela, äkkiväärä ja monessakin mielessä vino verbaalinen maailma tuntui elämänlangalta joka yhdisti minut omaan elämääni Helsingissä, omiin piireihini ja elämäntyyliini. Silloin, kuten nytkin, tämän elämänlangan (kömpelöhkö yritys käyttää englanninkielistä termiä "lifeline", joka ei oikein toimi: lifeline tuo mieleen piiritetyn kaupungin, elämänlanka taas valkokukkaisen kasvin...) keriminen on kaksipiippuinen juttu: kirjaa on pakko lukea, mutta mitä enemmän sitä lukee, sitä vähemmän sitä on jäljellä. Täällä minulla on onneksi muitakin keinoja pitää yhteyttä (kuten jokapäiväinen Fingerporini). Uzbekistanissa kirja loppui kolme päivää ennen paluuta, ja sen jälkeen ainoa lohtuni mustina hetkinä olivat sokeroidut mantelit.

Toim. huom. Uzbekistanin matka oli ei ollut kokonaisuutena lainkaan epämiellyttävä - suosittelen sitä kaikille "erilaisia" matkakohteita etsiville, jotka osaavat venäjää.

Päivitystä viime viikoista

Kaksi päivää tuuli kovaa ja kaikki odottivat, milloin taifuuni Megi suvaitsisi iskeä. Sen piti olla kovin taifuuni kahteenkymmeneen vuoteen ja aiheuttaa taifuunivaroitus 8: sataisi niin kovaa että ulkona näkyisi pelkkää mustaa; mikään ei toimisi tai olisi auki; ruokaa pitäisi varastoida parin päivän tarpeiksi.

Tarvitseeko minun edes sanoa, että odotin sitä suunnattoman innokkaana.

Taifuunin piti iskeä tänään, mutta jostain syystä ulkona on nyt kaunis ilma. Kathy näytti nettikartasta: Megi on siirtynyt rannikkoa ylöspäin ja uhkaa nyt Shanghaita. Täällä ei enää edes sada.

Ensi viikolla ovat midterm examit, ja paikalliset opiskelevat vuorokauden ympäri kirjastossa, ovat tehneet sitä jo monta päivää. Minä istun huoneessani kuntosalin jäljiltä raukeana, luen Juha Itkosta (Hannulta lainattua) ja pohdin "ystäviäni" täällä. Totta kai niitä jo on. Mutta aina välillä alkaa väistämättä kaivata kotiin, "oikeiden" ystävien luo - niiden, joiden kanssa yhteys on muodostunut pitkän ajanjakson kuluessa ja pienemmän sosiaalisen paineen alla; jotenkin "orgaanisemmin" kuin täällä. Sekä niiden ihmisten pariin, joiden on jostain syystä joka tapauksessa pakko kestää minua, ja joiden seura siksi on hyvin rentouttavaa (lue: sukulaisten). On surullinen tosiasia, ettei matkailu automaattisesti tee ihmisestä rohkeampaa, vaan kaikki sosiaaliset hankaluudet, kuten arkuus, epävarmuus tai roikkuvuus kyllä seuraavat perässä, vaikkakin ehkä viiveellä. Onneksi minulla on sentään kirjani.

Rakkaat viisi lukijaani (ja äiti) älkööt silti huolestuko: sosiaalinen elämäni täällä on pääosin vaihtelevaa ja kasvattavaa. Kaksi viimeistä lauantaita vaelsin lähisaarilla (Lamma) ja -alueilla; varsinkin jälkimmäisellä luonnonpuistovaelluksella saavutin mainetta uhkarohkeana joukkueenjohtajana keplotellessani koko vaellusryhmämme oikotielle nostamalla sähköaidan pois tieltä. Lammalla taas vierailimme paikallisessa yrttipuutarhassa, jossa oli mitä suloisin pieni teehuone: ehdoton must jos joku eksyy käymään siellä! Olen käynyt myös vanhassa teollisuushallissa paikallisten heavybändien keikalla, joka oli varsin hilpeää (minun ja Ninan lisäksi ainoat ei-paikalliset katsomossa olivat eteläeurooppalaisen näköinen mies mekossa ja kaksi norjalaista hevaria...) Viime viikolla sain lievän flunssan, joka on hieman hidastanut tahtia pari päivää - ei kuitenkaan mitään, mikä ei kunnon unella ja teellä talttuisi. Vastoin tapojani myös poistuin kampukselta keskellä viikkoa (!) ja kävin viime keskiviikkona syömässä malesialaisessa ravintolassa yhden porukan kanssa. Ravintolasta jatkoimme Happy Valleyn laukkakilpailuihin, joissa löin vetoakin. Kuinka hevonen nimeltä Floral Picasso olisi voinut olla voittamatta? Kyllä se voi, ja Oliver kommentoi tapaani valita hevoset nimen perusteella "tyttömäiseksi" ja typeräksi. Ei niin että hänkään olisi mitään voittanut...

Kuvituksena otoksia Tai Wo´n kasvitieteellisen puutarhan/luonnonpuiston maisemista, jossa vaelsin viikko sitten.

Urhea vaellusjoukkueemme vuoren juurella - vielä tässä vaiheessa kaikkia hymyilyttää...

Paikallisia asukkaita

Hedelmätarhassa oli banaaneja ja mandariineja - eksottisemmista tuotteista puhumattakaan.

Wilson poseeraa purolla

Ninakin myönsi, että ylärinteellä maisema muistutti hieman Italiaa

Näkymä ylhäältä. Tämä takia kannatti kiivetä taas 500 metriä ylös!

Tässä vaiheessa en tajunnut, että nurkan takana odotti vielä muutama tappava ylämäki...

...mutta huipun paviljongilla kelpasi jo lesottaa.

Globalisaatiota!

Kuten joskus aiemmin blogissani mainitsin, muumit ja koulujärjestelmä ovat parhaat valttikortit joilla Suomi-kuvaa markkinoidaan täällä Aasiassa (tosin tänään tapasin kiinalaisen tytön, jollle sana "Finland" oli täysin tuntematon ja koetin selittää: "It´s a small coutry between Sweden and Russia? In the north? In Europe?"). Tänään Ninan kanssa Tai Po´ssa shoppaillessa törmäsin kuitenkin hyvin mieltälämmittävään näkyyn:

Nokia-kylttejä nyt näkyy kaikkialla, mutta lapsuuteni muumikeksit kiinalaisen kioskin hyllyssä: tämä, hyvät naiset ja pahat naiset ja herrat, on maapalloistumista.

Inventaariopäivä

Maanpakolaisen elämässä on hyviä ja huonoja päiviä. Hyvinä päivinä opiskelut luistavat ja tapaa ihmisiä, joiden seurassa tuntuu melkein kuin olisi saanut ystäviä. Huonoina päivinä taas soittaa Spotifysta Myrskyluodon Maijaa ja kelailee mitä tulikaan taas eilisiltana tehtyä.

Viime perjantaina oli melko paha päivä ja huomattavasti parempi ilta, jonka jälkeen raahasin lauantaina saaliina "kotiini" viime sunnuntain Hesarin. Aivan, ihan oikean Hesarin! Ystäväni Hannu tilaa lehteä kotiinsa Hongkong Islandille (ja lahjoitti siis toissa sunnuntain numeron mukaan), ja vaikka se onkin painettu täällä erilaiselle paperille, on erimuotoinen ja layouttinsa puolesta hieman hankalampi, tuntui ihanalta lukea sitä. Sunnuntaisuomalainen-osiossa oli juttu toimittajasta, joka otti jonkun amerikkalaisen elämäntapagurun haasteen vastaan ja supisti omistamansa materian alle sataan tavaraan: tehtävä vei häneltä viikonlopun, mutta helpotti elämää ja toi tullessaan suuren rauhan. Naureskelin hieman jutulle. Itsehän pärjäilen tällä hetkellä varmaan samoissa numeroissa, vaikka materiaa on kertynyt yllättävällä vauhdilla sen jälkeen kun 24.8. laskeuduin tänne. Lähinnä vaatteita, flipflop-kenkiä, piraattidvd:itä, sekä muuta pikkutavaraa (sekä tietysti ihanainen MacBook Proni "Baby", jota ilman varmaan joko sekoaisin tai joutuisin ihan oikeasti tutustumaan ympäristööni - voin kertoa että joinain päivinä ajatus että tämä "lifeline" katkeaisi hyytää veren). Hirveästi en haluaisi omaisuutta hankkia, sillä se pitää raijata joskus poiskin.

Tämän kaltainen materian vähentämisen ja ylipäätään materiaalisen pääoman ihailun vähentyminen on mielestäni sukua samalle ilmiölle joka johti minut alunperin tänne Hongkongiin asti. Erityisesti Euroopassa (sanon Euroopassa, sillä täällä ollessani olen huomannut, etteivät useimmat tapaamani amerikkalaiset puhu kuin englantia, eivätkä ole juuri matkustaneet Yhdysvaltojen ulkopuolella) ja erityisesti nuoret ihmiset haluavat kartuttaa "kulttuurista pääomaansa" turhan tavaran sijasta: halutaan matkustaa ympäri maailmaa, puhua useita kieliä ja olla "maailmankansalaisia", joille Peking ja Galapagossaaret ovat yhtä tuttuja kuin kotikadun S-market. Onko tämä ympäristölle sen parempi kuin hillitön kulutusjuhla on sitten eri asia: lentäminen on sinänsä epäekologisinta mitä yksittäinen ihminen voi tehdä. Sinänsä kyseessä on kuitenkin mielestäni positiivinen ilmiö, koska tutustuessaan ympäröivään maailmaan ihmiset usein myös kehittyvät ihmisinä avarakatseisemmiksi ja myös kestävämmiksi pieniä vastoinkäymisiä kohtaan.

Negatiivisia puolia on kuitenkin tässäkin. Matkailu sinänsä ei avarra automaattisesti pääkoppaa. Kuuden kuukauden reissulta voi tulla takaisin yhtä taulapäisenä kuin sinne lähtikin. Silti laajasti matkustelleita - ja nimenomaan mahdollisimman eksoottisissa ja "aidoissa" paikoissa käyneitä - ihmisiä ihaillaan. Onko kyseessä jonkinlainen länsimainen aitoudenkaipuu? Lonely Planet-syndrooma, jonka vallassa resuiset reppumatkaajat etsivät yhä kauempaa yhä koskemattomampia, "pilaantumattomampia" mantuja?

Itsehän sanoudun moisesta irti. Tulin tänne tutustumaan paikalliseen kulttuuriin, mutta palatessani Kiinasta muutama viikko sitten tervehdin lämpimästi ensimmäistä vastaan tullutta Starbucksia. Eläköön ylikansalliset, ylikaupalliset tuotemerkit, jotka saavat maanpakolaisen hetkellisesti paikantamaan itsensä taas terra cognitalle.

Ooon julma tiikerihaiii...

...vaaaaniiivaa tiikerihaiii!
Ei, en ole liittynyt koulun uintijoukkueeseen (enkä myöskään miekkailujoukkueeseen, kun eivät ruojat ottaneet riveihin. Vaan katsotaanpä ensi lukukautena...), vaan tämän päivän aihe on koti-ikävän aiheuttama Suomi-nostalgia ja sen vaikutus musiikkitottumuksiin.

Alleviivataan nyt vielä, että olen ihan hyvällä tuulella - en itke itseäni uneen joka ilta ruisleipää ajatellen (vaikka ruispalat kyllä kelpaisivat...), enkä nouse aamulla hapuillen tuoretta hesaria viereltäni. Olen ottanut tälle lukukaudelle kokonaista kuusi kurssia, jotka kyllä pitävän huolta siitä ettei aikaa koti-ikävälle liiemmälti jää. Mutta, hassua kyllä, ajoittainen Suomi-tunnelmointi on saanut minut kuuntelemaan tasaisin väliajoin suuria annoksia suomalaista musiikkia. Eikä kyseessä siis ole tavallinen CMX-Eleanoora Rosenholm-PMMP-ymssuomirock-kavalkadi, vaan Suomalaista musiikkia Suurella tunteella. Kaija Koo ja Badding tuntuivat vielä ihan kivalta trippailulta iskelmän puolelle, mutta kun pakotan jo kämppikseni "tutustumaan suomalaiseen musiikkiin" soittamalla hänelle Kaj Chydeniusta, Olavi Virtaa ja Annikki Tähteä... Huhhuh, syytän Spotifya, joka tekee tämän ihan liian helpoksi.

Keittiöpsykologi sisälläni analysoi, että kuuntelin viimeksi tämän tyyppistä musiikkia pienenä mummolassa, ja että muutenkin vanha Suomi-iskelmä assosioituu juuri Juvalle, lapsuuteen ja (iän myötä yhä suuremmissa määrin) kesäpäivänkultaiseksi värittyneisiin muistoihin. Ei kai siis ihme että tiskatessa hyräilen Kuurankukkia ja suihkussa Suklaasydäntä? Mutta asialle on silti tehtävä jotain ennen pitkää. Ehkä pyydän Kathya (huonekaverini) tutustuttamaan minut paikalliseen kanto-poppiin...

Ohessa muutama kuva viime sunnuntain reissusta yhdelle Hongkongin edustalla olevista saarista, jossa kävimme muutaman kaverin kanssa syömässä, uimassa ja kiipeilemässä kallioille. Upea päivä!

Tinde ja Maailman Häijyimmännäköinen Kissa (olisitte nähneet sen silmät!)

Yleisnäkymää saarelta. Oli hieman pilvinen päivä.

Willem, Oliver ja Moritz

Sopivasti ajoitettu tuulevire ja mairea ilme

Kiipesimme tuonne, mutta se maksoi toisen sandaalini- jouduin kävelemään takaisin kylään toinen jalka paljaana. Meri on saanut nyt uhrinsa.

Kummituksia ja temppeleitä

Nuori mies oli tulossa yliopiston pääkirjastosta asuntolalleen CUHK:n kampuksella myöhään illalla. Chung Chi Collegen viereisellä tiellä hän huomasi edellään kävelevän nuoren naisen, jolla oli hyvin kaunis musta tukka. Tyttö oli palmikoinut tukkansa yhdeksi pitkäksi palmikoksi, joka laskeutui hänen vyötärölleen asti. Mies kiiruhti askeleitaan ja yritti aloittaa keskustelua tytön kanssa, mutta kun tämä kääntyi, mies perääntyi kauhuissaan: tytöllä ei ollut lainkaan kasvoja. Samassa tyttö katosi.
Kerrotaan, että tyttö oli Kiinasta tullut laiton siirtolainen, joka yritti päästä poikaystävänsä kanssa junalla Hongkongin puolelle joskus 50-luvulla. Hän alkoi kuitenkin pelätä rajaviranomaisten tarkastusta Kowloonissa ja halusi hypätä junasta yliopiston kohdalla. Tytön pitkä palmikko kuitenkin takertui junan oveen ja hänen päänahkansa repesi, vieden mukanaan niin hiukset kuin kasvotkin. Tytön rakastettu ei uskaltanut hypätä, vaan palasi myöhemmin etsimään tämän ruumista. Sitä ei kuitenkaan löytynyt. 
Onnettoman tytön haamu on vaeltanut siitä asti Chung Chin ja junaradan välistä tietä, joka tunnetaan nimellä "Single Braid Road".

Kiinalaiset kummitusjutut ovat kuulemma pelottavampia kuin länsimaiset, ainakin kiinalaiset itse väittävät niin. Mutta johtuuko se siitä, että he tajuavat niiden nyanssit eri tavalla? Kummitustarinoiden pelottavuus on nimittäin hyvin kulttuurisidonnaista. Käsiteltyämme kummitustarinoita "Magic, Myth and Superstition"-kurssilla aloin pohtia suomalaisia kummitustarinoita, mutta ainoat mieleeni tulevat olivat hyvin vanhoja "riihessä kummittelee"-tyyppisiä tarinoita. Onko Suomessa enää kummitustarinoita?

Yliopiston kampuksella kummitustarinoita on roppakaupalla. "Single Braid Road" on yksi suosituimpia, mutta vuosikymmenten varrella erilaisia tarinoita on kerätty parikymmentä. Useimpien taustalla ovat (professorin mukaan) opiskelumenestyksen aiheuttamat paineet, jotka johtivat myös siihen, että opiskelijoiden väliset suhteet olivat paheksuttuja (siis sekä esiaviollisen seksin turmiollisuuden, että opiskelumenestyksen kärsimisen takia). Itsemurhat eivät olleet mitenkään harvinaisia. Koska hongkongilainen kulttuuri on nykyään "länsimaistunut", eikä nuorten ihmisten seurustelua paheksuta, paine kertoa kummitustarinoita on myös vähentynyt - niiden edustamat teemat eivät enää ole yhtä konkreettisia.
Toinen syy kummitustarinoiden suosiolle on, että ne "sakralisoivat" tapahtumapaikkansa: tarinat liittyvät aina tiettyihin paikkoihin (Single Braid Road on olemassa), ja kertomusten tunteminen liittyy osaksi yliopistolaisuutta. Tarinoita kerrotaan orientaatioilloissa uusille opiskelijoille, ne ovat osa kampuksen luonnetta. Löytyisiköhän Helsingin Yliopistolta vastaavia?

Itselleni kuuluu oikein hyvää. Osallistuin eilen hollantilaisen Sedin 22-vuotispäiville ja tapasin paljon uusia ihmisiä. Kävimme Kowloonissa laulamassa karaokea (täytyy kertoa täkäläisestä karaoke-konseptista jossain välissä, se on melkoisen erilainen kuin Suomessa), ja Kowloonin puistossa syömässä kakkuja. Välissä kävimme temppelialueella, jossa ihmiset kävivät rukoilemassa hyvää onnea seuraavaksi vuodeksi.

Eilen oli siis Kiinan Kansantasavallan 61-vuotispäivä, jota juhlittiin näyttävin ilotulituksin Victoria Harbourilla illalla. Mielenkiintoista muuten, että ihmiset menevät temppeliin polttamaan suitsukkeita ja saamaan ennustuksia kansallispäivänä - eikö vuoden pitäisi alkaa kiinalaisena uutenavuotena? Onko tässä kyseessä taas yksi kansalaisuskonnon muoto, jossa kansallinen (sekulaari) juhlapäivä saa uskonnollisia muotoja, sivumerkityksiä tai jopa rituaaleja? Pitää kysyä tätä Chinese Society and Culture-kurssin proffaltani...